Pieniä, suuria iloja

Muutama pieni juttu, joita oon tällä viikolla fiilistellyt.

Livemusiikki

Ennen lähtöä kävin Helsingissä mun lempiartistien keikoilla ja silloin tunsin haikeutta siitä, että en tulisi saamaan pitkään aikaan samanlaisia musiikkielämyksiä. No ei ne samanlaisia oo, mutta elämyksiä kyllä! Oon viikon aikana ollut kahdella keikalla, ja tutustunut yhteen mulle ennalta täysin vieraaseen musiikkigenreen. Aluksi mua vaan nauratti kuinka randomilta se ajatus kuulosti, että oon menossa kattomaan jotain irlantilaista postrockbändiä, minkä nimi on God is an astronaut. Mutta siinä keikassa oli jotain maagista, ja se todisti taas kerran, että uusille jutuille pitää sanoa kyllä!

Se toinen keikka oli rokkia. Mun työkaveri soittaa rumpuja tässä bändissä петля пристпастия ja ne on iso juttu täällä. Keikan jälkeen me päästiin tapaamaan bändin muutkin jäsenet, enkä mä tiedä kuka siinä oli eniten innoissaan. Ehkä se oli niiden solisti, kun se tajusi, että mä oon Suomesta ja kertoi kuinka Kalevala oli sen lempikirja lapsuudessa. Niillä on jopa biisi, jonka nimi on Lemminkäinen.

Kodintarvikkeet

Torstaina pääsin Yuylian kanssa ostoksille hankkimaan tarvikkeita meidän asunnolle. Olin innoissani jo pelkästään siitä, että pääsin isoon kauppaan kiertelemään. Se on aina tärkee hetki kun muuton jälkeen pääsee ekaa kertaa tälläseen kauppaan. Sit alkaa visualisoida uusia juttuja omaan kotiin, ja se tuntuu taas enemmän omalta. Kun mä muutin Helsinkiin niin me tehtiin vastaava reissu Lauran kanssa saman ketjun kauppaan. Mä muistan sen saman riemun. Se oli iso juttu silloin ja nyt.

Totta on se, että vasta sitten kun jotain ei oo saatavilla, oppii arvostaan asioita uudestaan. Pieniä asioita, joita ilmankin kyllä pärjäisi, niinkuin kuorimaveitsi, paistinlasta, moppi ja pyykkiteline. Isoin hankinta, ja mun suosikki oli silti imuri. Sitä valittiin myös kaupassa pisimpään ja hartaudella. Kun mä pääsin kotiin imuroin ja siivosin koko illan. Oikeesti, eka imuroin, sit moppasin, ja sit mä imuroin viä uudestaan...

Ja tää matto. Se on meidän ainut matto, ja mun ehdoton suosikki.

Chipsi mayai

Olis ollut helppo hetki alkaa angstata kun tajuaa, että on kauhee nälkä eikä jääkaapista löydy mitään. Mulla oli vain kananmunia ja pakkasessa muutama ranskalainen. Se oli kaikki mitä mä tarvitsin loihtiakseni tansanialaisen illallisen! Tunsin ylpeyttä itsestäni ja aattelin, että tää olis just yks sellainen EVS-ajan tähtihetki, jossa yhdistyy luovuus, monikulttuurisuus ja taito elää pienellä budjetilla.

Leivänpaahdin

Säästämisen ja budjetoinnin suhteen mulla on silti vielä paljon opeteltavaa. Välttääkseni syyllisyyden tunteita keksin monta hyvää syytä leivänpaahtimen hankintaan. Ensinnäkin se oli lahja Ruthille, koska tiedän kuinka paljon se on sitä toivonut. Toiseks, se oli tarjouksessa, puoleen hintaan. Sit se kannattaa hankkia nyt kun on vielä rahaa ja sitten sitä ehtii käyttään koko vuoden. Ja kun Ruth palaa kotiin ja näkee sen, niin mä luotan, että sen ilme tulee oleen priceless!

Terveiset kotoa

Ja mitä vielä. Tieto siitä, että kaksi ystävää on vihdoin varannut lentonsa Minskiin! Ei sillä, että alkaisin laskea päiviä tai viikkoja, koska oikeesti en ehdi varmaan edes huomata niiden kuluvan, mutta tsekkasin kuitenkin, että kuuden viikon päästä ne on jo täällä.

Rehellisesti

On helppo hypettää ja fiilistellä, mutta jotta en maalaa teille liian vaaleanpunaiselle siveltimellä aattelin jakaa myös jotain niistä ei niin hohdokkaista hetkistäni. Eikä syytä huoleen, tää ei tosiaan oo mitään vakavaa, koska mitään suuria ongelmia mulla ei täällä ainakaan toistaiseksi ole vielä ollut. Nautin edelleen olostani ja kaikki on hyvin.

Eilen soitin silti ensimmäisen hysteriaitkupuhelun Suomeen. Muistaakseni se oli ensimmäinen, mutta korjatkaa vaan jos joku muukin tunnistaa saaneensa vastaavanlaisen puhelun. Eikä mulla ollut siihen mitään hyväksyttävää tai järkevästi selitettävää syytä.

Kai se oli vaan monen taustatekijän ja tunteen soppa, mitä oli vaikea jäsennellä. Leirin jälkeinen palautuminen arkeen on mulla aiemminkin tapahtunut monenmoisina tunteiden purkauksina, joten se saattoi olla yksi keskeinen syy. Lisäksi nälkä ja väsymys alentaa turhautumisen- ja ärsytyksen sietokykyä, jotka oli päivän aikaan myös monesti koetuksella. Samalla mun tajuntaan iski realiteetit budjetista, ja siitä, että en voi enää jatkaa nykyisen elintason ylläpitämistä kun en saa palkkaa. Mutta miten mä voisin puolestaan sanoa ei sellaisille mahdollisuuksille, jotka on just nyt mua varten. Ja sit kun nää kaikki asiat yhdisty ja alkoi pörrätä mun mielessä niin tuntui sietokyky hetkellisesti pettävän.

Onneks mun ystäväpäivystys oli auki. Tiesin, että mun puhelun sisällölle ja hädälle olisi vaikea löytää sanoja ja ymmärrystä, koska tiesin itsekin ettei mulla sinällään ollut mikään hätänä. Tiesin myös, että mä tarviin sen puhelun helpottaakseni oloani. Ja kun mä sain hengitettyä ja kykenin muodostamaan kokonaisia lauseita tilanne ratkesi ymmärryksellä, tsempeillä, suklaalla ja päikkäreillä.

 Ja mä heräsin onnekkaana kun Ruth oli käynyt kaupassa ja tehnyt meille ruokaa!

Tänään mä puolestaan sain ensi kertaa testata Valko-Venäjän lääkäripalveluita pitkittyneen flunssan ja kurkkukivun vuoksi. Onneks mun tukijoukot hoitaa asian kuin asian. Yuliya sai mulle lääkäriajan yhden päivän varoitusajalle ja lähti vielä mukaan tulkiksi. Lääkäri kurkkasi suuhun, nenään ja korviin, ja tunnusteli kaulaa. Mikäli käännökset venäjästä englanniksi ja englannista suomeksi pitää paikkansa sain diagnoosiksi kroonisen nielurisatulehduksen ja mut lähetettiin alakerran apteekkiin ostamaan säkillinen lääkkeitä. Lääkekuurit kestää viikon ja sen jälkeen mulla on uusi aika lääkärille. Ja me toivotaan että viikko riittää koska...

Parempi on tietysti lopettaa tämäkin tarina haippiin ja jännitykseen, uhmata budjettia, luottaa säästöihin ja sanoa kyllä mahdollisuuksille. Yli kymmenen tunnin suunnittelun, epätoivon, innostuksen ja monen muun tunnekuohun jälkeen, meillä on suunnitelma 8 lomapäivää, menoliput Ukrainaan ja paluuliput Romaniasta. Mä oon matkakuumeessa ja ensi viikolla mä oon lomalla!

шашлык

Meidät oltiin kutsuttu mukaan jonkun kaverin luo sunnuntaiksi. Tää oli oikeestaan kaikki mitä tiedettiin, eikä me yleensäkään tiedetä paljon. Välillä se ärsyttää mua; elää epätietoisuudessa ja epävarmuudessa. Mutta ehkä olosuhteet pakottaa siihen, että täytyy elää hetkessä, luottaa ja nauttia, eikä miettiä pidemmälle. Ja kyllä se on aina ennemmin tai myöhemmin selvinnyt. Sunnuntai osoittautuikin odotuksia suuremmaksi.

Se oli yksi sellainen, täydellisyyttä hipova päivä. Aurinko paistoi ja lämmintä oli +19. Me oltiin maaseudulla, järvimaisemissa ja vietettiin koko päivä ulkona. Me opittiin, että shashlik (шашлык) on muutakin kuin vaan grillattua lihaa. Ja me nautittiin joka hetkestä! 

Ensimmäinen leiri; kärsivällisyyttä ja runonlausuntaa

Yhdellä lauseella; oon ihmetellyt, ollut ihmeissäni, ja saanut oppitunteja kärsivällisyydestä.

Leirillä oli 11-17 vuotiaita nuoria neljästä suljetusta laitoksesta ja yhdestä sosiaalipedagogiikkakeskuksesta. Lisäksi leirillä oli laitosten työntekijöitä, vapaaehtoisia ja meidän järjestöstä kolme työntekijää, pomo sekä minä ja Ruth. Leiri kesti tiistaista perjantaihin, ja ohjelmassa oli ryhmätyöskentelyä, urheilua, pelejä, talent-show, ja tietysti joka iltainen disco.

Mä olin ihmeissäni näiden nuorten energiasta, rohkeudesta ja luovuudesta. Myönnän omilla ennakkoluuloillani olleen osuutta asiaan. Kun kuvittelee joukon angstisia "onks pakko"-teinejä, niin 15-vuotiaiden poikien oma-aloitteinen runonlausunta on vähintään yllättävää.

Meidän EVS-projektin kohderyhmäksi on määritelty "Youth who are conflicted with the law", mutta haluaisin painottaa, että laitosten nuoret ei ole vain yksi joukko nuorisorikollisia. Kyseiset laitokset on hyvin suljettuja ja nuoret on tarkan valvonnan alla, mutta järjestelmässä kyse on kuitenkin opetushallinon alaisista oppilaitoksista eikä nuorisovankiloista. Ja voiko kukaan sanoa 11-vuotiasta rikolliseksi? Mä toivon että ei.

Mä en vielä tunne kenenkään näiden nuoren taustoja, lähinnä tiedän vain esimerkkejä. Puhuttaessa kuulee, että nämä lapset ja nuoret ovat joutuneet laitoksiin omien tekojensa seurauksena. Mutta mikä saa 11-vuotiaan käyttäytymään näin, ja kuka on tästä käytöksestä vastuussa?

En kiistä sitä, etteikö nää lapset ja nuoret olisi tehneet jotain väärin, mutta omia lähtökohtiaan ei kukaan pääse valitsemaan. Lapsi ei ole vastuussa siitä, mitä hänelle opetetaan tai mitä on jäänyt opettamatta.

Mutta mä mietin, jos 11-vuotias voidaan tuomita näin kovaan vastuuseen omista teoistaan, kuka valvoo aikuisia ja heidän vastuutaan? Kuka auttaa niitä vanhempia, jotka tarvitsee tukea haastavassa elämäntilanteessa? Kuka valvoo niitä työntekijöitä laitoksissa, joiden tehtävänä on (ainakin mun mielestä) tarjota huolenpitoa sekä lasten kasvua ja kehitystä tukeva turvallinen ympäristö?

Ensimmäisenä leiripäivänä mä mietin, että mitkä mahdollisuudet odottaa niitä, ketkä joutuvat nuorimpana laitokseen. Kysyin kuinka todennäköisesti kotiin pääsyn jälkeen nuoret palaavat laitokseen, vaikka tietysti on tilanteita ja kotioloja, joihin ei ole edes mahdollista palata. Mutta vastaus kysymykseeni oli ympäripyöreä ja epäuskoinen. Sellaisia tilastoja voi olla, mutta koska kukin laitos haluaa esittää itsensä mahdollisimman positiivisessa valossa, ei kyseisillä luvuilla ole luotettavuutta.

Viime viikon koulutuksesta paljon oppineena siedän ajatuksiani ja turhautumista ehkä vähän normaalia paremmin. Tunnistan olevani vasta pitkän polun alussa, ja vaikka turhauttaa, sekin täytyy hyväksyä ja käydä läpi. Ja vaikka mä tiedän, että en ole täällä tekemässä mitään itseäni suurempaa, tällä hetkellä mä vielä seison tälläisen ajatuksen äärellä: Tieto lisää tuskaa, kun ei tiedä miten se kuuluu käyttää, tai miten siihen voi sopeutua.

Kärsivällisyyttä kehittää myös kielimuuri. On vaikea olla oma-aloitteinen ja aktiivinen kun ei ymmärrä mitä ympärillä suunnitellaan. Usein täytyy vain odottaa ja sen takia mulla on kai ollutkin aikaa olla ihmeissäni ja omien ajatusteni syvissä pyörteissä. Mutta ollaan me nuorten kanssa ehditty nauraakin. Niinkuin mä arvelin, että tuun oleen täällä se hullu, joka ei ymmärrä mitään, sain kuulla tämän rehellisenä palautteena yhdeltä leiriläiseltä ennen lähtöä "you crazy woman". Vaikka kielimuuri on korkea, on muitakin keinoja löytää yhteinen sävel, tukea ja kannustaa. Niin myös mä nousin talentshown lavalle lausumaan Tommy Tabermania.

Elämä ottaa meitä kädestä

kun me otamme

elämää kädestä

Mitä lujemmin me otamme

sitä lujemmin se ottaa

Mitä kauemmas me kuljemme

sitä kauemmas se vie

ja pyytää meitä viemään

vielä kauemmas

Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme

sitä lujemmin pitelemme

elämää kädestä

Mitä kauemmaksi kuljemme

sitä lähemmäksi tulemme

elämää joka pitää meitä kädestä.

Tommy Taberman

Ukraine, vain muutama tarina tuhannesta

Mulla on niin käsittämätön viikko takana, että en tiedä mitä osaisin edes kirjoittaa. Mun pää on täynnä tarinoita, haluisin kertoo kaiken, ja samalla turhauttaa kun tuntuu, että mun sanat ei riitä. Tai mitä jos mä en muista enää edes kaikkea. Tultiin aamulla kotiin ja meidän netti ei toiminut. Aattelin, että etsin iltapäiväksi kahvilan, jossa pääsen nettiin kirjoittamaan, skypettämään, maksamaan laskuja yms. En ehtinyt ajatella kauaa, kun Ruth ilmoitti saaneensa puhelinsoiton paikalliselta ystävältä. Hän toivoi, että me ei mentäisi tänään kaupunkiin vapauden päivän protestien vuoksi. Niimpä mulla on ollut hyvää aikaa kirjoittaa. Tässä niistä muutama.

YÖJUNA

Matka alkoi yöjunasta. Ennen lähtöä mua jännitti. Sellaisella hyvällä tavalla kun uudet kivat asiat jännittää, kutkuttaa. En mä vielä edes miettinyt sitä mihin mä oon menossa kun keskityin vaan siihen junaan. Miltähän se näyttää, ketä muita siellä on, miten siellä ollaan.

Ja se oli mainio matka. Eka me tavattiin Vova, joka puhui vähän englantia. Sitten Jirii ja Igor. Me laitettiin kehiin kielitaidon lisäksi meidän improvisaatio- ja pantomiimitaidot. Tietysti meillä oli hauskaa, mutta kyllä me myös ymmärrettiin toisiamme.

Me saavuttiin Kiovaan aamulla ja meillä oli muutama tunti aikaa ennen lähtöä koulutukseen. Mä luulin, että sanotaan vaan heipat ja jatketaan eri suuntiin, mutta Igor lähti meidän oppaaksi. Tai en mä oo varma miten me tähän ratkaisuun päädyttiin, alettiinko me vaan seurata sitä vai se meitä, mutta mä tulkitsin tilanteen niin, että hän halusi näyttää meille paikkoja. Miehet oli junassa käskenyt meitä olemaan varovaisempia Kiovassa kuin Minskissä. Ja Igor nauroi kun koitin selittää, että siitä tuli meidän oma turvamies.

ARRIVAL TRAINING

Viisi päivää omassa todellisuudessa. Musta tuntuu, että elän muutenkin tällä hetkellä ihan omilla taajuuksillani, mutta sitten tuli noi viisi päivää ja olin taas uudessa kuplassa. Hyvässä kuplassa, vaikka väsymys paikoitellen muistutti ensi kertaa koti-ikävästä.

Leirit ja niissä syntyvä yhteishenki on ehdottomasti mun lempiasioiden listalla, mutta sen lisäksi koulutus oli myös sisällöltään varmasti parhaita missä oon ollut. Ohjelma oli hyvin suunniteltu ja vastasi meidän tarpeita, lisäksi meillä oli mahdollisuus vaikuttaa sen sisältöön. Saatiin teoriaan pohjautuvaa tietoa, mutta ennen kaikkea vaihdettua omia ajatuksia ja ideoita, ja paljon käytännön vinkkejä erilaisten aktiviteettien järjestämiseksi. Ryhmä oli aktiivinen ja me-henki muodostui nopeasti. Me kokeiltiin monia erilaisia ryhmäyttämistehtäviä ja haasteita, ja vaikka ratkaisuun harvoin, ainakaan ensi yrittämällä päästiin, oivallettiin ja opittiin uusia asioita. Ja lisäksi, mä pääsiin ekaa kertaa lähdön jälkeen saunaan!

Suomalainen, kaksi portugalilaista, kaksi italialaista ja kaksi ranskalaista meni saunaan. Alotettiin puhumalla saunakokemuksista ja perinteistä. Vastasin kysymyksiin, joista moni liittyi siihen onko saunominen vaarallista tai terveellistä. Me käytiin välillä uimassa hyisevän kylmässä uima-altaassa ja taas saunottiin. Jouduin muistuttamaan kanssasaunojia löylyn heittämisestä kun se tuntui usein unohtuvan. Kun leppoisa ja rentouttava saunailta eteni moniin mielipiteisiin Ukrainasta ja maailmanpolitiikasta oli aika lopettaa ja heittää viimeiset löylyt. Ranskalainen oli päättänyt olla viimeinen. Ja vaikka mä olisin halunnut vielä heittää, en kestänyt katsella sitä kärsimystä, vaan annoin Remin uskoa voittoonsa...

Ryhmäytymisen, ja monikulttuurisen kommunikoinnin lisäksi me keskusteltiin paljon EVS-ohjelman tarkoituksesta ja henkilökohtaisista tavoitteista. Me kirjoitettiin itsellemme myös kirjeet, jotka saadaan lukea EVS:mme puolivälikoulutuksessa.

Mä valitsin tän kortin koulutuksen viimeisenä päivänä kuvaamaan mun viikkoa. Ja ehkä myös tulevaa.

PÄIVÄ CHERNOBYLISSÄ

Ajatuskin jännitti. Vaikka se on sana, jota oon viimeisen kolmen viikon aikana käyttänyt varmasti eniten kuvaamaan tunnelmiani toivon tässä kohtaa antamaan sille normaalia enemmän painoarvoa.

Kyseinen retki ei ollut mulle itsestäänselvyys. Olin tietysti utelias lähtemään, mutta vähintäänkin huolissani siitä, onko se turvallista ja järkevää. Edeltävällä viikolla kahlasin päälimmäiset tarinat internetistä, ja olin jopa yhteydessä Helsingin reumapolin sairaanhoitajaan. Oletettavasti hän ei halunnut ottaa kantaa mun kysymykseen, vaan vastuu jäi edelleen mulle.

Päätin lähteä. Mietin myös, että vältän aiheuttamastani turhaa huolta kotiväelle ja kerron kuulumiset vasta jälkeenpäin. Mutta äiti taitaa jo tietää, miten mun mieli toimii. Aamulla ennen lähtöä se soitti. Mä koitin pitää puhelun lyhyenä, että en myöhästy töistä, mutta välttääkseni myös kyseisen aihealueen. Äiti kyseli reissusuunnitelmista, vastasin että kerron kuulumiset reissun jälkeen. Mutta ehkä se jo tiesi kun sanoi; toivottavasti ette ainakaan kovin lähelle Chernobyliä mene.. Ja mä en voinut olla kertomatta.

Ensin pari faktaa.

-Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 lähellä Prypjatin kaupunkia.

-Räjähdyksen seurauksen yöllä kuoli kaksi ydinvoimalan työntekijää, ja 28 pelastustyöntekijää kuoli muutama viikko räjähdyksen jälkeen radioaktiiviselle säiteilylle altistumisen seurauksena.

- Onnettomuuden vakavuus oli aluksi epäselvää. Onnettomuudesta tiedottaminen sekä väestönsuojelulliset toimenpiteet olivat pahasti myöhässä.

- Lopulta alueelta evakuoitiin yhteensä n. 116 000 asukasta.

Mutta muistutan että onnettomuuden vaikutuksista ja kuolleisuudesta on olemassa monia eri tilastoja ja tutkimuksia, enkä mä ole ekspertti joten suosittelen perehtymään aiheeseen myös muista lähteistä.

Pysäyttävä fakta mikä meille kerrottiin oli se, että onnettomuuden jälkeen pelastustyöntekijät onnistuivat estämään seuraavan isomman räjähdyksen, joka olisi ollut niin massiivinen, että se olisi voinut tuhota Euroopan ja puolet Aasiasta.

Ennen lähtöä oltiin tutustuttu ohjelmaan ja turvallisuusohjeisiin. Ei haluttu ottaa mukaan mitään ylimääräistä. Me tiedettiin että lähtiessä exclusionzonelta pois meidän radioaktiivisuustasot mitataan, ja mikäli jotain ei toivottua löytyy vaatteista pitää ne jättää zonelle. En tiedä onko tarina keksitty, jotta turistit ottaisivat ohjeet tosissaan, vai onko eräs nainen oikeesti palannut Chernobylista Kieviin pelkillä alusvaatteillaan.

Meidän matkan mahdollisti SoloEast Travel niminen yhtiö, ja yhden päivän retken hinta oli n. 100 euroa. Voin suositella. Matka oli hyvin järjestetty, opas puhui englantia ja tiesti asiansa. Meillä oli mukana mittari, jolla tarkkailtiin säteilyn määrää eri paikoissa. Ja vaikka kävimme lähellä hotspotteja, firman dokumenttivideo väittää että päiväretken aikana Chernobylissä altistuimme pienemmälle määrälle säteilyä kuin jos olisimme olleet lennolla.

Päivä oli pysäyttävä. Erityisesti ennen ja jälkeen kuvat Pripyjatin kaupungista. Mä olin yllättynyt siitä, että Chernobylin kaupunki on edelleen pieni toimiva kylä ja alueella käy päivittäin tuhansia työntekijöitä, joista suurin osa asuu lähellä olevassa Slavutuchin kaupungissa.

UUTISISTA

Vaikka nykyään on vaikea välttyä informaatiolta, kun mä oon lomalla onnistun usein elämään uutispimennossa. Tai se riippuu lähinnä kai uutisesta, sillä tän viikon järkyttävät tapahtumat Britanniasta tavoitti mut nopeasti. Mutta mitä tapahtui Ukrainassa, sillä välin kun mäkin olin siellä.

Oli oikastaan jopa sattumaa että satuin torstai aamuna heräämään ennen muita, ja mulla oli aikaa katsoa netistä yhdet uutiset, ja valitsin Yle areenan niiden lähteeksi. Lähetyksen loppupuolella kuulin uutisen räjähdyksistä ja 20 000 ihmisen evakuoinnista Itä-Ukrainassa. http://www.bbc.com/news/world-europe-39363416 Tapahtumista oli kulunut jo vuorokausi eikä mulla tai kanssamatkustajilla ollut siitä aavistustakaan. Aamupalalla alettiin Ruthin kanssa etsiä tietoa tapahtuneista ja yllätyttiin tiedon vähyydestä meidän kotimaiden mediassa. Mietin myös, että koska kukaan kotona ei ollut ottanut tapahtuman johdosta muhun yhteyttä, johtuko se siitä, että ne ei muista mun olevan Ukrainassa, vai tiesikö ne, että oon 400 km päässä alueesta, vai eikö ne vain tiennyt koko tapahtumasta...

Hipsters not dead

Viime viikon hektisyyden jälkeen alkoi alkuviikko jo tylsistyttää kun tuntui, että mitään ei tapahtunut. Puolet toimistosta, mukaan lukien meidän pomo on ollut tän viikon matkalla Ruotsissa eikä meille juuri ollut tehtävää töissä, eikä vapaa-ajalla. Tunne oli onneksi vaan hetkellinen, ja hitaan käynnistymisen jälkeen on fiilikset olleet jälleen kovassa nosteessa!

Keskiviikkoillaksi saatiin Ruthin kanssa kutsu syömään paikallisen perheen luo. Me oltiin tavattu Alek viime viikon retkellä Petrikoviin. Vapaaehtoisuuden lisäksi meitä yhdisti suuri halu oppia toistemme kieltä. Tai siis Alek halusi harjoitella meidän kanssa englantia, ja me venäjää. Enkä olisi uskonut, että bussimatkan small talkit, olisivat johtaneet siihen, että jo seuraavalla viikolla istuisimme hänen kotonaan.

Vaikka tilanne oli kaikille monin tavoin jännittävä osoittautui ilta menestykseksi. Alekin vaimo Jane oli valmistanut meille pöydän täyteen herkkuja ja kertoi komminikoivansa ensi kertaa englanniksi meidän kanssa. Keskustelu sujui kuitenkin kohtalaisesti välillä netin kääntäjän avustuksella. Henkilökohtaisesti mun illan jännittävin hetki oli kuitenkin se, kun huomasin olohuoneen lattialla häkin ja siellä asuvan rotan... Yleensä en kuvittelisi reagoivani asiaan niin vahvasti, mutta maanantain kohtaaminen oli vielä liian tuoreessa muistissa. Ei kulunut minuuttiakaan kun rotta oli jo Alekin sylissä ja sen jälkeen lapset päästivät sen vapaaksi lattialle. Mä mietin, että en pysty rentoutumaan jos en oo tietoinen missä kyseinen lemmikkieläin kulkee ja tuun varmasti istumaan jalat tuolilla koko illallisen ajan. Päätin selittää reaktiotani jakamalla hauskan tarinan maanantaiaamun herätyksestä Janelle, joka nauramisen sijaan välittömästi ryhtyi toimiin, pahoitteli ja lukitsi rotan loppuillaksi takaisin häkkiinsä. Alekin perhe (siis lemmikkieläintä lukuunottamatta) hurmasi meidät täysin, ja pian jo suunniteltiin seuraavaa illallista, vierailua maaseudulle, sekä yhteistä matkaa Moskovaan!

Illallispöytään kuului tietysti perunaa ja erilaista lihaa, sekä salaattia, juustoja, suolakurkkua ja tuoreita vihanneksia. Jälkiruuaksi Jane pyöräytti omenapiirakan.

Torstaina me hoidettiin "työt" kotoa käsin, eli suunniteltiin soittolista nuorisotapahtuman discoa varten. Iltapäivällä tavatiin meidän venäjän kielen opettaja, taiteilijoiden suosimassa kahvilassa. Mä tykkäsin meidän opettajasta, mutta myös siitä paikasta ja tunnelmasta. Mun silmään se oli cool, rento ja kotoisa, olisin jopa voinut kuvitella sen paikan olevan Helsingissä. Kahvilan yhteydessä oli lisäksi galleria, kirjakauppa ja myymälä. Tapaamisen jälkeen kierreltiin pitkään myymälässä ja päädyttiin keskustelemaan paikan supermukavan myyjän kanssa. Ja täällä, sanoisin, että se on vielä erityisempää kuin missän muualla. Myyjä puhui hyvin englantia ja keskustelu lähti liikkeelle mun ostamasta magneetista, ja siitä mitä se symboloi. Aihe oli ajankohtainen. Eilen 1500- 2500 ihmistä Minskissä osallistui marssille osoittamaan mieltään niin kutsuttua työttömyysveroa vastaan. Uutsioinnin mukaan marssi päättyi 40 ihmisen massapidätykseen (http://belarusfeed.com/protests-parasite-tax-arrests/). Myyjä kertoi olleensa paikalla ja nähneensä tilaanteen kulkua. Keskustelu liikkui mielenosoituksista Valko-Venäjän itsenäistymiseen, maailmansotiin, Tshernobyliin ja Nobelin rauhanpalkintoon. Vasta lopulta muistimme esittäytyä, ja saimme iloisen reaktion kun myyjälle selvisi, että viiden päivän sijaan olemme Minskissä koko vuoden. Saatiin hyvät tärpit mihinpäin kaupunkia suunnata seuraavaksi, ja lupasin palata venäjän tuntien yhteydessä kysymään uudet kuulumiset!

Ja ne tärpit toi meidät Minskin hipsterimaailman sydämeen. En osannut odottaa löytäväni mitään sellaista. Olin ihmeissäni, ja ihastunut.

Päivän turistiostokset. Magneettien lisäksi mulla on tapana ostaa reissuista t-paita yöpaidaksi.

"Heta Belarus Dzietka!"

Maanantaihorror

Kello 7.56, herään ennen kellonsoittoa. Kävelen keittiöön ja koen jotain todella shokeeraavaa. Mä oon järkyttynyt. HIIRI!!!, joka juoksee lattian poikki lavuaarin alle, ja kun mä näen sen, menetän kaiken kontrollin omasta toiminnastani ja alan huutaa paniikissa kuin hyeena. Mä tajuan vaan, että mulla ei oo sukkia jalassa ja pompin juosten omaan huoneeseeni ja hyppään sängylle. Sitten vasta ymmärrän kuinka kovan metelin päästin ja mietin, mitähän Ruth miettii jos heräsi mun huutoon. Ei varmaan kovin rauhallinen tapa herätä maanantaihin silläkään. Ja samalla sekunnilla Ruth on jo mun ovella kysymässä onko kaikki hyvin. Mun hengitys ei oo vielä tasaantunut. Mietin, mitä mä tälle asialle teen. Vai pitääkö mun vaan unohtaa ja kävellä takaisin keittiöön niinkun mitään ei olisi tapahtunut. Ja mulla oli jo niin levollinen fiilis meidän uudesta kodista. Ainakaan en enää hetkeen liiku täällä paljain varpain.  это плохо.

Toimiston väki oli vähintään yhtä järkyttyneitä uutisesta kun minä. Eläimen alkuperästä on käyty myös kiivasta keskustelua. Moni on vahvasti sitä mieltä, että kyseessä ei ollut hiiri, vaan kuvaus sopii enemminkin rottaan. Mä oon toiveikas ja uskon toista versiota, jonka mukaan kyseessä saattaisi olla jonkun naapurin karannut lemmikkihamsteri...