Ei toista samanlaista

Ei tätä vaan voi arjeksi kutsua, eikä yksikään päivä oo koskaan samanlainen. Viikko on vaatinut heittäytymiskykyä, ja viime tipassa muuttuvia suunnitelmia on pitänyt jälleen kerran vain sietää. Mutta joskus vaan munkin pinna pettää, ja keskiviikkona otin pikkukilarit, ihan aiheesta. Senkin seurauksena, aikamoisiin tilanteisiin on taas päästy! Ja lopputuloksesta voi olla ylpeä.

Maanantaina sain odotetun vieraan kun Jari saapui vihdoin Minskiin. Vaikka samaa sukua ollaankin niin se taitaa sietää viime tippojen tilanteita vähän paremmin kuin minä. Viikkoa aiemmin se vasta varasi lennot ja hotellinkin varmaan vain päivä ennen saapumistaan.  

Tiistai tarjosi elämyksiä ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Minsk näytti kauniilta auringon paisteisessa pakkassäässä ja me päästiin käymään paikoissa, joita en olisi osannut kuvitella. Jari on valokuvaaja, ja mun ystävä Arnold oli auttanut etsimään sopivia henkilöitä Jarin uutta näyttelyä varten. Ja niin meillä oli kolme toinen toistaan mielenkiintoisempia tapaamisia ja haastatteluita. Päivä eteni minimuseolta, Grand cafen kellarissa sijaitsevalle musiikkistudiolle, rikkaiden asuinalueelta tavallisiin lähiöihin ja lopulta paikallisen perheen kotiin omakotitaloalueelle. Ja päivän päätteksi päästiin ottamaan kuviakin!

 

Keskiviikko alkoi tavallisena toimistopäivänä, kunnes ohimennen Yuliya mainitsi mulle; "se sun huominen esitelmä"... Ja mulla ei ollut mitään käsitystä mistä se puhui, kunnes vähittellen selvisi että mun odotetaan seuraavana päivänä puhumaan suomalaisesta lastensuojelujärjestelmästä Valko-Venäjän sosiaalilaitosten johtajille. Huomenna!! Ja koska Yuliya ei ollut edes meidän tiimistä se joka tilaisuutta järjesti, niin jos tämä ei olisi vahingossa tullut nyt puheeksi, niin milloin mun oli tarkoitus saada tieto tästä? Pinna paloi... Ja siinä kohtaan otin ne kilarit. 

Ajatus esitelmästä oli ollut kyllä joulukuussa tiedossa, ja mä olin moneen kertaan tiedustellut ehditäänkö me järjestämään kyseinen tilaisuus ennen mun lähtöä, mutta koska mun oli annettu ymmärtää että ei ehditä, en myöskään ollut tehnyt mitään sen valmisteluksi. Mä oon niin monin tavoin tyytyväinen meidän järjestön toimntaan ja meidän yhteistyöhön, mutta tiedonkulku on välillä erittäin heikossa jamassa... Kyllä mä käytännössä aina kaiken teen mitä multa pyydetään, ja lähden reissuun vaikka päivän varotusajalla, mutta tässä kohtaa tämä tilaisuus oli ollut tiedossa jo ainakin kaksi viikkoa eikä kukaan vaan ollut informoinut mua, saati sitten kysynyt sopiiko se mulle. Sanoin eka ei, olin loukkkantunut koska tää oli mahdollisuus mitä olin odottanut mutta en vain pystyisi yhdessä päivässä valmistautumaan siihen. Mutta sitten iski se kunnianhimo, sisu ja periksiantamattomuus, näin ainutlaatuisen mahdollisuuden enkä halunnut luovuttaa. 

Paljon työtä, ja muutamat kyyneleetkin se otti, mutta torstai aamuna mun esitelmä oli valmis. Koska sen tekemisessä oli ollut niin iso työ, en ollut juuri ehtinyt edes jännittää itse esiintymistä. Tai ehkä mä alan jo vähitellen sietämään sitä esiintymisjännitystäkin paremmin. Mä olin tyytyväinen siihen kokonaisuuteen, jonka olin saanut kasaan ja noin tunnin mittaiseen esitykseeni, jota yleisö tuntui mielenkiinnolla seuraavan. Mä käsittelin mun esityksessä systeemin perusperiaatteita ja palveluiden järjestämistä, mutta myös median luomaa vääristynyttä lastensuojelukuvaa. Korostin avohuollon lastensuojelun merkitystä, yhteistyötä perheen ja viranomaisten kesken ja lapsen osallisuutta. Sitä, että lastensuojelu tarjoaa palveluita, apua ja tukea perheelle ja vasta viimeinen keino on lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle, ja senkin aikana työskentelyn tavoitteena on, että lapsen olisi mahdollista palata kotiin. Mä olin keksinyt myös kuvitteellisia tilanteita ja asiakastapauksia, joiden avulla pyrin havainnolistamaan sitä miten, systeemi toimii ja mitä se työ käytännössä tarkoittaa. Mutta tietysti, tunti oli lyhyt aika ison teeman tiivistämiseksi.

Tilaisuuden jälkeen jouduinkin haastavaan keskustelutilanteeseen, tai toisin sanoen vastaanottamaan jyrkkiä asenteita ja juuri niitä median esittämiä ajatuksia lastensuojelusta. Vastapuolella oli paljon asiaa venäjäksi, ja mä jouduin odottamaan että se ensin käännettiin mulle ja sen jälkeen koitin vastata, mutta hän ei ehtinyt kuunnella tai ei antanut tulkille suunvuoroa kääntää mun vastauksia, kun jatkoi jo seuraavaan aiheeseen. Ei se kovin vastavuoroista ollut, mutta ainakin hän sai mielipiteensä ja asenteensa kuuluviin, niin että se kuului myös viereisiin pöytiin...Kyseinen laitosjohtaja on tällä hetkellä ehdolla kunnalisvaaleissa, ja lopulta viereisen pöydän herrasmies katkaisi tilanteen kehoittamalla tätä henkilöä hakeutumaan mielummin Suomen eduskuntaan kun siellä tuntuu olevan niin paljon työtä mitä hänen pitäisi korjata. Keskustelu päättyi ruokasalin nauruun. Enkä mä osannut enää tulkita oliko se sarkasmia vai ei kun hän lopuksi kiitti mua keskusteluseurasta... No, mä toivoin, että olisin voinut puhua sen kanssa samalla kielellä rauhallisesti, oikeesti keskustella, jakaa ajatuksia ja avata niiden takana olevia merkityksiä. Mutta tästä jälkipuinnista huolimatta, se oli mulle henkilökohtaisesti tärkeä tilaisuus, ja iso onnistumisen tunne huumasi kun selviydyin siitä, mitä olin hetken pitänyt mahdottomana! Ja oli siellä niitäkin, jotka suhtautuivat mun kertomaan avoimella uteliasuudella, jäivät keskustelmaan ja kysymään lisätietoja asiakasmääristä ja työn järjestämisestä.

Iltapäivällä me leivottiin kavereiden kanssa muffinsseja ja illalla olin taas suomalaisen järjestelmän äärellä. Kari Louhivuori oli tullut puhumaan suomalaisesta koulujärjestelmästä, ja 1300(!) ihmistä oli saapunut kuuntelemaan! Kari on arvostettu opettaja ja hän toimi pitkään Espoon Kirkkojärven koulun rehtorina. Sen saman koulun, jossa myös mä tein töitä lastensuojelun sosiaaliohjaajana, ryhmämuotoisessa yksilöopetuksessa olevien oppilaiden koulunkäyntiin motivoinnissa. En ollut koskaan tavannut Karia aiemmin, mutta olin kuullut niin paljon hyvää, ja odotin tilaisuutta innolla!

Yleisö seurasi mukana ja keskeytti monesti Karin puheen aplodeilla. Kari kertoi muutoksesta, jota viimeisen sadan vuoden ja erityisesti 70-luvun jälkeen suomalaisessa koulujärjestelmässä on tapahtunut. Erilaisista tavoista oppia, oppia elämän kannalta tärkeitä taitoja, oppimisen itsearviointia. Siitä kuinka arjen muut asiat ja hyvinvoinnin tukeminen edistävät oppimista. Opettajien yliopistokoulutuksesta, ammattiryhmän arvostuksesta, luottamuksesta. Siitä, että vertailu ei kannata; opettajan ei tarvite verrata oppilaiden tuloksia naapurikoulun oppilaisiin. Opettajan tehtävä on testata onko hänen oppilaat oppineet opetetun asia, jos ei, silloin asia opetetaan uudestaan, ja jos ovat, niin silloin voidaan siirtyä eteenpäin. Eikä oppilaan tarvitse verrata tuloksiaan toisiin, vaan keskittyä seuraamaan oman oppimisensa etenemistä. Ja monta, monta muuta tärkeää ja hyvää pointtia.  

Ja vähän taas viime tipassa, seuraavana aamuna klo 8, sain kuulla että minulla on mahdollisuus viettää vielä Karin kanssa aikaa ja lähteä mukaan kävelylle 9.30. Järjestin aamun vapaaksi ja lähdin Karin, Sergein ja Katyan mukaan kaupunkiin. Ammattitaitonsa ja osaamisensa lisäksi Kari vaikutti juuri niin hyvältä ja rennolta tyypiltä kuin olin kuullutkin! Arkinen aamukävelykin tarjosi yllätyksiä kun törmäsimme sattumalta Suomen ulkoministeriön edustajaan ja Ruotsin suurlähettilääseen, pysähdyimme vaihtamaan kuluumisia, ja lisäksi osuimme oikeaan aikaan voitonaukiolle seuraamaan sotilasharjoitusta.

 

Iltapäivällä oli taas jotain muuta, uutta ja vähän jännittävääkin tiedossa kun toimittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin tekemään juttua mun ja Ruthin vapaaehtoistyöstä sekä erilaisista ruokakulttuureista. Tarkoitus oli kokata ja valmistaa ruokaa yhdessä. Koska mun aika ei riittänyt, turvauduin varasuunnitelmaan ja lämmitin uunissa Jarin tuomat valmiskarjalanpiirakat. Myönsin kyllä vilpin, mutta toimittaja meinasi, että sanotaan vaan niiden olevan sun tekemiä... Meidän pieni keittiö oli täynnä tohinaa kun viisi ihmistä sekä toimittajan poika hääräsi kaikki samaan aikaan. Toimittaja ja Yuliya opettivat meille miten tehdään shubaa, eli silliä turkin alla, ja Ruth puolestaan teki jälkiruuaksi irlantilaista voi-leipä-vanukasta. Lisäksi syötiin suomalaista salmiakkia ja suklaata, juotiin äidin tuomaa muumi-teetä ja muisteltiin kuluneen vuoden tapahtumia, joista riitti kerrottavaa...

Todisteita työnteosta

Kun joulukuu oli kulunut pitkälti lomailessa, tuntui hyvältä aloittaa tammikuu reippaalla työnteolla. Kymmenen päivän työputki taisi pitää sisällään vain kaksi toimistopäivää, ja muuten viilletettiin lasten luona eri laitoksissa ympäri maata. Juhlakausi vaan ei tunnu vieläkään olevan päättynyt, joululaulut soi kaupungilla edelleen. Joulua ja uutta vuotta on vietetty moneen kertaan, monessa paikassa, eri kalentereiden ja uskontojen mukaan.

Chervin

Tän vuoden ensimmäinen toimistopäivä vaihtui lennosta vierailulle Chervenin orpokotiin. Vietettiin iltapäivä poikien ryhmässä, askarreltiin, juotiin teetä ja vastaanotettiin uusi vuosi tähtisädetikkujen ja ilotulitusten saattelemana. Mennen tullen voitti toimistossa istumisen.

Petrikov

Seuraavana päivänä herättiin aikaisin ja lähdettiin ajamaan kohti Petrikovia, jossa sijaitsee tyttöjen suljettu laitos. Töyssyinen matka Petrikoviin kestää noin neljä tuntia, ja yhteensä kahdeksan autossa vietetyn tunnin vastineeksi saimme viettää kolme tuntia tyttöjen kanssa. Meillä oli mukana iso joukko vapaaehtoisia ja järjestimme tytöille erilaisia tehtäväpisteitä, joita he kiersivät pienemmissä ryhmissä. Lopuksi jaettiin palkintoja, karkkeja, joulukortteja ja kuulumisia.

Goradiche

Viikonloppuna olin luvannut lähteä Ruthin mukaan Goradichin orpokodille viettämään ortodoksista joulua. Orpokoti on nimenä harhaanjohtava, sillä laitoksen kahdestasadasta "lapsesta" todellisuudessa enää vain 50-60 on alle 18 vuotiaita. Monella on fyysisiä ja/tai psyykkisiä haasteita, osa lapsista on erittäin vaikeasti vammaisia, toiset ylivillkaita, toiset taas täysin toimintakykyisiä. Kyseessä taisi olla mun viides käynti ja joka kerta mun fiilikset siellä käy laidasta laitaan. Edelleen on tilanteita kun joudun epämukavuusalueelleni, mutta joka kerta mun siellä olo käy luontevammaksi ja mä osaan nauttia siitä aiempaa enemmän.

Mun täytyy myös muistuttaa, että vaikka laitosvierailuilla me otetaan paljon kuvia ja kerrotaan tarinoita, näytetään sitä yhteistä iloa ja riemua, niin kuuluu myös orpokodin arkeen surua ja ikäviä asioita, joita puolestaan mä en voi julkisesti esittää.

Osa lapsista ja aikuisista on tullut mulle läheisimmiksi kuin toiset. Tällä kertaa tietoisesti valitsin viettää enemmän aikaa erään pojan kanssa, koska koen, että hän ei ryhmässään saa riittävästi huomiota, niinkuin toisaalta ei varmasti kukaan mukaan... Mutta siinä pojassa on jotain. Vaikka tietysti kaikki lapset on yhtä tärkeitä, niin siinä pojassa on vain mulle jotain erityistä. Ehkä välillä koen syyllisyyttä siitä, että toiset lapset tulee lähemmäks kuin toiset ja niihin kiintyy enemmän, mutta toisaalta sen myöntäminen on mun mielestä vain inhimillistä. Kun mä nään tän pojan siellä ryhmässä, sen katseesta paistaa poissaolo. Ja hetki myöhemmin, kun hän saa nauttia jakamatonta huomiota, ja tilaisuuden leikkiä, se hymy ja nauru on mun lempiasioita koko paikassa. Hänelle mä vain toivoisin niitä hetkiä enemmän.

Joulutunnelmaa orpokodille toivat upeat koristeet, joita löytyi joka huoneesta, käytäviltä ja ikkunoista. Mahtipontinen joulukuusi komeili kolmoskerroksen juhlasalissa, ja mietin miten ihmeessä se on sinne tuotu. Ikkunasta, ne kertoi, mutta silti mun on vaikea käsittää miten se on mahtunut. Kuvat ei tee sille oikeutta, se oli massiivinen!!

Joulujuhlaa oli ilmeisesti vietetty virallisemmin jo edeltävällä viikolla ja orpokodilla oli vieraillut muun muassa kylän pastori sekä pakkasukko. Valtiolta lapset saivat karkkia, ja osa nautti lisäksi vapaaehtoisten tai perheiden lähettämistä joululahjoista. Joulupäivänä me nähiin myös yksi kylän pojista pyöräilevän orpokodille. Se oli tullut tuomaan joulutervehdyksen; kortin ja suklaata vanhalle luokkatoverilleen.

Kolme päivää orpokodilla kului muuten jo aika rutiinilla. Vietettiin aikaa eri ryhmissä, ulkoiltiin, pelailtiin pelejä ja vietettiin aikaa yhdessä. Jaettiin mekin karkkeja, laulettiin joululauluja ja tanssittiin. On rauhallisia hetkiä kun vaan jutellaan tai ollaan sylissä, ja välillä taas musta tuntuu kuin mä oon keskellä sirkusta, lapset kiipeilee kilpaa syliin, tappelee huomiosta, tai hyppii seinille ja esittelee huomion toivossa temppujaan. Ruoka-aikoina autettiin sängyissä olevien lasten ruokailussa ja iltaisin kun muut ryhmät menivät nukkumaan me käytiin teellä itsenäistyvien nuorten luona. 

 

Maanantaina itsenäistyvien nuorten opettaja esittelikin meille heidän uutta ohjelmaa, jossa osa laitoksissa asuvista yli 18-vuotiaista nuorista harjoittelee itsenäisen elämän käytännön taitoja. Tavallisia ja tärkeitä asioita, jotka on monelle itsestäänselvyyksiä, mutta koko elämänsä laitoksessa vietäneelle ne vaativat opettelua. Yhdessä opetellaan miten hoidetaan asioita, huolehditaan talouden pitämisestä tai asioidaan kaupassa, kampaajalla, pankissa, ja yhdessä mietitään myös tunteiden ja konfliktien hallintaa, mitä voin tehdä silloin kuin ärsyttää ja palaa pinna. Loistava ohjelma, jolla on saatu aikaan jo upeita tuloksia! Ohjelmaa toteutetaan Voice of Heart järjestön mallin mukaisesta ja tukea se saa myös YK:n demokratiarahastolta.

Myös Sergei oli siellä viettämässä joululomaa. Mä olin tavannut Sergein ensi kertaa maaliskuussa, silloin se oli viettäyt koko elämänsä orpokodilla. Nyt hän on 21-vuotias opiskelija. Syksyllä oikeudenkäynnin jälkeen, jossa oli todettu että hänellä on riittävät taidot ja kyvyt itsenäiseen elämään, oli hän saanut "oikeudet itsenäisyyteen" ja muuttanut Baranovichiin.

Yllätysreissu

Goradischen jälkeen palasin takaisin Minskiin, ja ajatus rauhallisesta loppuviikosta toimistolla tuntui miellyttävältä. Mutta yllätyksiä oli taas edessä ja täytyi sopeutua nopeasti muuttuviin suunnitelmiin. Pääsin toismistolle ja kuulin, että seuraavana päivänä lähdettäisiin loppuviikoksi reissuun.

Pakkasin repun uudelleen ja pian istuin taas marshrutkan kyydissä. Mukana oli meidän oma tiimi ja nuoria suljetuista laitoksista. Tän kertaisen kolmen päivän tapaamisen teemana oli oppilashallitukset; tavoitteena oli lisätä oppilaiden tietoa ja keskustella erilaisista tavoista olla mukana päätöksenteko prosesseissa ja kannustaa oppilaita aktiiviseen toimijuuteen. Vastapainoksi luvassa oli erilaisia aktiviteetteja ja pelejä. Myös mä olin valmistellut päivän varoitusajalla yhden ryhmäkerran vapaaehtoistyöstä ja EVS:stä.

Kolme päivää kului siivillä. Leirintäkeskus oli varmasti parhaita, missä me ollaan vuoden aikana tapahtumia järjestetty ja tämä yksi niitä tärkeitä tapahtumia, jotka muistutti kuinka siistiä hommaa me tehdään. Nuorisotyö on muutakin kuin vain keskustelua ja ohjausta, se on yhdessä tekemistä, kannustusta ja itsensä ylittämistä. Puolin ja toisin! Meillä oli mahtava ja aktiivinen noin kahdenkymmenen nuoren porukka. Me keskusteltiin tärkeistä asioista vakavasti, mutta tehtiin myös paljon yhteisiä harjoituksia käytännössä ja naurua riitti.

Yuliyan kanssa päästiin nuorten mukaan osallistumaan köysiradalle. Meillä oli kaksi reitti vaihtoehtoa, helpompi ja sitten se toinen. Ohjaaja sanoi, että jos onnistuu tekemään 12 leuanvetoa selviää haastavammastakin radasta. Mä sanoin Yuliyalla, että en pysty tekemään edes yhtä, mutta silti mun jalat seurasi sen perässä haastavammalle reitille...

Oli mahtavaa jakaa se jännityksen tunne yhdessä nuorten kanssa, joista kaikki osallistui. Mun työ on usein kannustamista ja motivointia, mutta tällä kertaa mä olin itse sen tarpeessa. Mä roikuin kiipeilyseinällä, tiesin että mun voimat ei pidä mua siinä enää kauaa, mutta samalla olin jähmettynyt enkä tiennyt miten pääsen eteenpäin. Mä en uskonut, että pystyn siihen. Toiset uskoi ja tsemppasi. Reitin puolivälin jälkeen oli mahdollista valita oikotie. Ruth varoitti mua, että reitti ei käy helpommaksi ja edellä kulkevat pojatkin näyttivät olevan hankaluuksissa. Kiitin varoituksesta, mutta kun näin kuinka Yuliya jatkoi mun edellä, en mäkään ollut aikeissa luovuttaa. Kun mun täytyy joskus selittää ja yrittää kääntää, mitä sisu tarkoittaa, niin tämä oli sitä. Mun voimat oli jo loppu, mutta sisu toi mut maaliin. Ja se tuntui niiiiin hyvältä! Mä myös uskon, että mä en ollut ainut siitä porukasta, joka tunsi sen itsensä ylittämisen riemun. Ja seuraavana ja vielä sitä seuraavana päivänä tunsin myös mun koko kehon jokaisen lihaksen.... Päivän päätteeksi me päästiin vielä saunomaan!

Mä ylitin itseni myös kun me tehtiin ryhmätehtäviä. Olin kahden pojan kanssa samassa ryhmässä, ja meidän tehtävä oli listata oppilashallituksen eri tehtäviä ja tarkoituksia. Yhteinen kieli oli venäjä, joten sitä ei siis juuri ollut. Ja niin mä ajattelin, että pojat hoitaa homman kotiin eikä mulla oli juuri siihen työhön annettavaa. Mutta toisin kävi, pojat kannustivat mua osallistumaan eikä päästäneet helpolla. Niimpä aloin yrittää kääntää mun ajatuksia sanoiksi, ja pojat keskittyivät auttamaan mua löytään oikeita sanoja. Niin me tehtiin sekin tehtävä yhdessä. Mä olin ylpeä itsestäni että sain ajtukseni joten kuten ilmaistua, mutta enemmän mä olin ylpeä pojista, ja niiden ryhmätyöskentelytaidoista. Ne ottivat myös ryhmän "heikoimman lenkin" eli mut huomioon, kannustivat ja tehtävä suoritettiin yhdessä, vaikka helpompi vaihtoehto olisi varmasti ollut tehdä tehtävä kahdestaan.

Tammikuu jää mun EVS-jakson viimeseksi kuukaudeksi, mutta aika ei mee hukkaan. Vaikka meillä on ollut huikeita lomareissuja, niin ei siitä pääse mihinkään, että tää homma itsessään on vaan niin mahtavaa!