Mulla on niin käsittämätön viikko
takana, että en tiedä mitä osaisin edes kirjoittaa. Mun pää on
täynnä tarinoita, haluisin kertoo kaiken, ja samalla turhauttaa kun
tuntuu, että mun sanat ei riitä. Tai mitä jos mä en muista enää
edes kaikkea. Tultiin aamulla kotiin ja meidän netti ei
toiminut. Aattelin, että etsin iltapäiväksi kahvilan, jossa
pääsen nettiin kirjoittamaan, skypettämään, maksamaan laskuja
yms. En ehtinyt ajatella kauaa, kun Ruth ilmoitti saaneensa
puhelinsoiton paikalliselta ystävältä. Hän toivoi, että me ei
mentäisi tänään kaupunkiin vapauden päivän protestien vuoksi. Niimpä mulla on
ollut hyvää aikaa kirjoittaa. Tässä niistä muutama.
YÖJUNA
Matka alkoi yöjunasta. Ennen lähtöä
mua jännitti. Sellaisella hyvällä tavalla kun uudet kivat asiat
jännittää, kutkuttaa. En mä vielä edes miettinyt sitä mihin mä
oon menossa kun keskityin vaan siihen junaan. Miltähän se näyttää,
ketä muita siellä on, miten siellä ollaan.
Ja se oli mainio matka. Eka me
tavattiin Vova, joka puhui vähän englantia. Sitten Jirii ja Igor.
Me laitettiin kehiin kielitaidon lisäksi meidän improvisaatio- ja
pantomiimitaidot. Tietysti meillä oli hauskaa, mutta kyllä me myös
ymmärrettiin toisiamme.
Me saavuttiin Kiovaan aamulla ja meillä
oli muutama tunti aikaa ennen lähtöä koulutukseen. Mä luulin,
että sanotaan vaan heipat ja jatketaan eri suuntiin, mutta Igor
lähti meidän oppaaksi. Tai en mä oo varma miten me tähän
ratkaisuun päädyttiin, alettiinko me vaan seurata sitä vai se
meitä, mutta mä tulkitsin tilanteen niin, että hän halusi näyttää
meille paikkoja. Miehet oli junassa käskenyt meitä olemaan
varovaisempia Kiovassa kuin Minskissä. Ja Igor nauroi kun koitin
selittää, että siitä tuli meidän oma turvamies.
ARRIVAL TRAINING
Viisi päivää omassa todellisuudessa.
Musta tuntuu, että elän muutenkin tällä hetkellä ihan omilla
taajuuksillani, mutta sitten tuli noi viisi päivää ja olin taas
uudessa kuplassa. Hyvässä kuplassa, vaikka väsymys paikoitellen
muistutti ensi kertaa koti-ikävästä.
Leirit ja niissä syntyvä yhteishenki
on ehdottomasti mun lempiasioiden listalla, mutta sen lisäksi
koulutus oli myös sisällöltään varmasti parhaita missä oon
ollut. Ohjelma oli hyvin suunniteltu ja vastasi meidän tarpeita,
lisäksi meillä oli mahdollisuus vaikuttaa sen sisältöön. Saatiin
teoriaan pohjautuvaa tietoa, mutta ennen kaikkea vaihdettua omia
ajatuksia ja ideoita, ja paljon käytännön vinkkejä erilaisten
aktiviteettien järjestämiseksi. Ryhmä oli aktiivinen ja me-henki
muodostui nopeasti. Me kokeiltiin monia erilaisia
ryhmäyttämistehtäviä ja haasteita, ja vaikka ratkaisuun harvoin,
ainakaan ensi yrittämällä päästiin, oivallettiin ja opittiin
uusia asioita. Ja lisäksi, mä pääsiin ekaa kertaa lähdön
jälkeen saunaan!
Suomalainen, kaksi portugalilaista,
kaksi italialaista ja kaksi ranskalaista meni saunaan. Alotettiin
puhumalla saunakokemuksista ja perinteistä. Vastasin kysymyksiin,
joista moni liittyi siihen onko saunominen vaarallista tai
terveellistä. Me käytiin välillä uimassa hyisevän kylmässä
uima-altaassa ja taas saunottiin. Jouduin muistuttamaan
kanssasaunojia löylyn heittämisestä kun se tuntui usein unohtuvan.
Kun leppoisa ja rentouttava saunailta eteni moniin mielipiteisiin
Ukrainasta ja maailmanpolitiikasta oli aika lopettaa ja heittää
viimeiset löylyt. Ranskalainen oli päättänyt olla viimeinen. Ja
vaikka mä olisin halunnut vielä heittää, en kestänyt katsella
sitä kärsimystä, vaan annoin Remin uskoa voittoonsa...
Ryhmäytymisen, ja monikulttuurisen
kommunikoinnin lisäksi me keskusteltiin paljon EVS-ohjelman
tarkoituksesta ja henkilökohtaisista tavoitteista. Me kirjoitettiin
itsellemme myös kirjeet, jotka saadaan lukea EVS:mme
puolivälikoulutuksessa.
Mä valitsin tän kortin koulutuksen viimeisenä päivänä kuvaamaan mun viikkoa. Ja ehkä myös tulevaa.
PÄIVÄ CHERNOBYLISSÄ
Ajatuskin jännitti. Vaikka se on sana, jota oon
viimeisen kolmen viikon aikana käyttänyt varmasti eniten kuvaamaan
tunnelmiani toivon tässä kohtaa antamaan sille normaalia enemmän
painoarvoa.
Kyseinen retki ei ollut mulle
itsestäänselvyys. Olin tietysti utelias lähtemään, mutta
vähintäänkin huolissani siitä, onko se turvallista ja järkevää. Edeltävällä viikolla kahlasin päälimmäiset tarinat internetistä, ja olin jopa
yhteydessä Helsingin reumapolin sairaanhoitajaan. Oletettavasti hän
ei halunnut ottaa kantaa mun kysymykseen, vaan vastuu jäi edelleen
mulle.
Päätin lähteä. Mietin myös, että
vältän aiheuttamastani turhaa huolta kotiväelle ja kerron kuulumiset
vasta jälkeenpäin. Mutta äiti taitaa jo tietää, miten mun mieli
toimii. Aamulla ennen lähtöä se soitti. Mä koitin pitää puhelun
lyhyenä, että en myöhästy töistä, mutta välttääkseni myös
kyseisen aihealueen. Äiti kyseli reissusuunnitelmista, vastasin että
kerron kuulumiset reissun jälkeen. Mutta ehkä se jo tiesi kun
sanoi; toivottavasti ette ainakaan kovin lähelle Chernobyliä mene..
Ja mä en voinut olla kertomatta.
Ensin pari faktaa.
-Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus
tapahtui 26. huhtikuuta 1986 lähellä Prypjatin kaupunkia.
-Räjähdyksen seurauksen yöllä kuoli
kaksi ydinvoimalan työntekijää, ja 28 pelastustyöntekijää kuoli
muutama viikko räjähdyksen jälkeen radioaktiiviselle säiteilylle
altistumisen seurauksena.
- Onnettomuuden vakavuus oli aluksi
epäselvää. Onnettomuudesta tiedottaminen sekä
väestönsuojelulliset toimenpiteet olivat pahasti myöhässä.
- Lopulta alueelta evakuoitiin yhteensä
n. 116 000 asukasta.
Mutta muistutan että onnettomuuden vaikutuksista ja kuolleisuudesta on olemassa monia eri tilastoja ja tutkimuksia, enkä mä ole ekspertti joten suosittelen perehtymään aiheeseen myös muista lähteistä.
Pysäyttävä fakta mikä meille
kerrottiin oli se, että onnettomuuden jälkeen pelastustyöntekijät
onnistuivat estämään seuraavan isomman räjähdyksen, joka olisi
ollut niin massiivinen, että se olisi voinut tuhota Euroopan ja
puolet Aasiasta.
Ennen lähtöä oltiin tutustuttu
ohjelmaan ja turvallisuusohjeisiin. Ei haluttu ottaa mukaan mitään
ylimääräistä. Me tiedettiin että lähtiessä exclusionzonelta
pois meidän radioaktiivisuustasot mitataan, ja mikäli jotain ei
toivottua löytyy vaatteista pitää ne jättää zonelle. En tiedä
onko tarina keksitty, jotta turistit ottaisivat ohjeet tosissaan, vai
onko eräs nainen oikeesti palannut Chernobylista Kieviin pelkillä
alusvaatteillaan.
Meidän matkan mahdollisti SoloEast
Travel niminen yhtiö, ja yhden päivän retken hinta oli n. 100
euroa. Voin suositella. Matka oli hyvin järjestetty, opas puhui
englantia ja tiesti asiansa. Meillä oli mukana mittari, jolla
tarkkailtiin säteilyn määrää eri paikoissa. Ja vaikka kävimme
lähellä hotspotteja, firman dokumenttivideo väittää että
päiväretken aikana Chernobylissä altistuimme pienemmälle määrälle
säteilyä kuin jos olisimme olleet lennolla.
Päivä oli pysäyttävä. Erityisesti
ennen ja jälkeen kuvat Pripyjatin kaupungista. Mä olin yllättynyt
siitä, että Chernobylin kaupunki on edelleen pieni
toimiva kylä ja alueella käy päivittäin tuhansia työntekijöitä,
joista suurin osa asuu lähellä olevassa Slavutuchin kaupungissa.
UUTISISTA
Vaikka nykyään on vaikea välttyä
informaatiolta, kun mä oon lomalla onnistun usein elämään
uutispimennossa. Tai se riippuu lähinnä kai uutisesta, sillä tän
viikon järkyttävät tapahtumat Britanniasta tavoitti mut nopeasti.
Mutta mitä tapahtui Ukrainassa, sillä välin kun mäkin olin
siellä.
Oli oikastaan jopa sattumaa että
satuin torstai aamuna heräämään ennen muita, ja mulla oli aikaa
katsoa netistä yhdet uutiset, ja valitsin Yle areenan niiden
lähteeksi. Lähetyksen loppupuolella kuulin uutisen räjähdyksistä
ja 20 000 ihmisen evakuoinnista Itä-Ukrainassa.
http://www.bbc.com/news/world-europe-39363416
Tapahtumista oli kulunut jo vuorokausi eikä mulla tai
kanssamatkustajilla ollut siitä aavistustakaan. Aamupalalla alettiin
Ruthin kanssa etsiä tietoa tapahtuneista ja yllätyttiin tiedon
vähyydestä meidän kotimaiden mediassa. Mietin myös, että koska kukaan kotona ei ollut ottanut tapahtuman johdosta muhun
yhteyttä, johtuko se siitä, että ne ei muista mun olevan
Ukrainassa, vai tiesikö ne, että oon 400 km päässä alueesta, vai
eikö ne vain tiennyt koko tapahtumasta...