Ukraine, vain muutama tarina tuhannesta

Mulla on niin käsittämätön viikko takana, että en tiedä mitä osaisin edes kirjoittaa. Mun pää on täynnä tarinoita, haluisin kertoo kaiken, ja samalla turhauttaa kun tuntuu, että mun sanat ei riitä. Tai mitä jos mä en muista enää edes kaikkea. Tultiin aamulla kotiin ja meidän netti ei toiminut. Aattelin, että etsin iltapäiväksi kahvilan, jossa pääsen nettiin kirjoittamaan, skypettämään, maksamaan laskuja yms. En ehtinyt ajatella kauaa, kun Ruth ilmoitti saaneensa puhelinsoiton paikalliselta ystävältä. Hän toivoi, että me ei mentäisi tänään kaupunkiin vapauden päivän protestien vuoksi. Niimpä mulla on ollut hyvää aikaa kirjoittaa. Tässä niistä muutama.

YÖJUNA

Matka alkoi yöjunasta. Ennen lähtöä mua jännitti. Sellaisella hyvällä tavalla kun uudet kivat asiat jännittää, kutkuttaa. En mä vielä edes miettinyt sitä mihin mä oon menossa kun keskityin vaan siihen junaan. Miltähän se näyttää, ketä muita siellä on, miten siellä ollaan.

Ja se oli mainio matka. Eka me tavattiin Vova, joka puhui vähän englantia. Sitten Jirii ja Igor. Me laitettiin kehiin kielitaidon lisäksi meidän improvisaatio- ja pantomiimitaidot. Tietysti meillä oli hauskaa, mutta kyllä me myös ymmärrettiin toisiamme.

Me saavuttiin Kiovaan aamulla ja meillä oli muutama tunti aikaa ennen lähtöä koulutukseen. Mä luulin, että sanotaan vaan heipat ja jatketaan eri suuntiin, mutta Igor lähti meidän oppaaksi. Tai en mä oo varma miten me tähän ratkaisuun päädyttiin, alettiinko me vaan seurata sitä vai se meitä, mutta mä tulkitsin tilanteen niin, että hän halusi näyttää meille paikkoja. Miehet oli junassa käskenyt meitä olemaan varovaisempia Kiovassa kuin Minskissä. Ja Igor nauroi kun koitin selittää, että siitä tuli meidän oma turvamies.

ARRIVAL TRAINING

Viisi päivää omassa todellisuudessa. Musta tuntuu, että elän muutenkin tällä hetkellä ihan omilla taajuuksillani, mutta sitten tuli noi viisi päivää ja olin taas uudessa kuplassa. Hyvässä kuplassa, vaikka väsymys paikoitellen muistutti ensi kertaa koti-ikävästä.

Leirit ja niissä syntyvä yhteishenki on ehdottomasti mun lempiasioiden listalla, mutta sen lisäksi koulutus oli myös sisällöltään varmasti parhaita missä oon ollut. Ohjelma oli hyvin suunniteltu ja vastasi meidän tarpeita, lisäksi meillä oli mahdollisuus vaikuttaa sen sisältöön. Saatiin teoriaan pohjautuvaa tietoa, mutta ennen kaikkea vaihdettua omia ajatuksia ja ideoita, ja paljon käytännön vinkkejä erilaisten aktiviteettien järjestämiseksi. Ryhmä oli aktiivinen ja me-henki muodostui nopeasti. Me kokeiltiin monia erilaisia ryhmäyttämistehtäviä ja haasteita, ja vaikka ratkaisuun harvoin, ainakaan ensi yrittämällä päästiin, oivallettiin ja opittiin uusia asioita. Ja lisäksi, mä pääsiin ekaa kertaa lähdön jälkeen saunaan!

Suomalainen, kaksi portugalilaista, kaksi italialaista ja kaksi ranskalaista meni saunaan. Alotettiin puhumalla saunakokemuksista ja perinteistä. Vastasin kysymyksiin, joista moni liittyi siihen onko saunominen vaarallista tai terveellistä. Me käytiin välillä uimassa hyisevän kylmässä uima-altaassa ja taas saunottiin. Jouduin muistuttamaan kanssasaunojia löylyn heittämisestä kun se tuntui usein unohtuvan. Kun leppoisa ja rentouttava saunailta eteni moniin mielipiteisiin Ukrainasta ja maailmanpolitiikasta oli aika lopettaa ja heittää viimeiset löylyt. Ranskalainen oli päättänyt olla viimeinen. Ja vaikka mä olisin halunnut vielä heittää, en kestänyt katsella sitä kärsimystä, vaan annoin Remin uskoa voittoonsa...

Ryhmäytymisen, ja monikulttuurisen kommunikoinnin lisäksi me keskusteltiin paljon EVS-ohjelman tarkoituksesta ja henkilökohtaisista tavoitteista. Me kirjoitettiin itsellemme myös kirjeet, jotka saadaan lukea EVS:mme puolivälikoulutuksessa.

Mä valitsin tän kortin koulutuksen viimeisenä päivänä kuvaamaan mun viikkoa. Ja ehkä myös tulevaa.

PÄIVÄ CHERNOBYLISSÄ

Ajatuskin jännitti. Vaikka se on sana, jota oon viimeisen kolmen viikon aikana käyttänyt varmasti eniten kuvaamaan tunnelmiani toivon tässä kohtaa antamaan sille normaalia enemmän painoarvoa.

Kyseinen retki ei ollut mulle itsestäänselvyys. Olin tietysti utelias lähtemään, mutta vähintäänkin huolissani siitä, onko se turvallista ja järkevää. Edeltävällä viikolla kahlasin päälimmäiset tarinat internetistä, ja olin jopa yhteydessä Helsingin reumapolin sairaanhoitajaan. Oletettavasti hän ei halunnut ottaa kantaa mun kysymykseen, vaan vastuu jäi edelleen mulle.

Päätin lähteä. Mietin myös, että vältän aiheuttamastani turhaa huolta kotiväelle ja kerron kuulumiset vasta jälkeenpäin. Mutta äiti taitaa jo tietää, miten mun mieli toimii. Aamulla ennen lähtöä se soitti. Mä koitin pitää puhelun lyhyenä, että en myöhästy töistä, mutta välttääkseni myös kyseisen aihealueen. Äiti kyseli reissusuunnitelmista, vastasin että kerron kuulumiset reissun jälkeen. Mutta ehkä se jo tiesi kun sanoi; toivottavasti ette ainakaan kovin lähelle Chernobyliä mene.. Ja mä en voinut olla kertomatta.

Ensin pari faktaa.

-Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 lähellä Prypjatin kaupunkia.

-Räjähdyksen seurauksen yöllä kuoli kaksi ydinvoimalan työntekijää, ja 28 pelastustyöntekijää kuoli muutama viikko räjähdyksen jälkeen radioaktiiviselle säiteilylle altistumisen seurauksena.

- Onnettomuuden vakavuus oli aluksi epäselvää. Onnettomuudesta tiedottaminen sekä väestönsuojelulliset toimenpiteet olivat pahasti myöhässä.

- Lopulta alueelta evakuoitiin yhteensä n. 116 000 asukasta.

Mutta muistutan että onnettomuuden vaikutuksista ja kuolleisuudesta on olemassa monia eri tilastoja ja tutkimuksia, enkä mä ole ekspertti joten suosittelen perehtymään aiheeseen myös muista lähteistä.

Pysäyttävä fakta mikä meille kerrottiin oli se, että onnettomuuden jälkeen pelastustyöntekijät onnistuivat estämään seuraavan isomman räjähdyksen, joka olisi ollut niin massiivinen, että se olisi voinut tuhota Euroopan ja puolet Aasiasta.

Ennen lähtöä oltiin tutustuttu ohjelmaan ja turvallisuusohjeisiin. Ei haluttu ottaa mukaan mitään ylimääräistä. Me tiedettiin että lähtiessä exclusionzonelta pois meidän radioaktiivisuustasot mitataan, ja mikäli jotain ei toivottua löytyy vaatteista pitää ne jättää zonelle. En tiedä onko tarina keksitty, jotta turistit ottaisivat ohjeet tosissaan, vai onko eräs nainen oikeesti palannut Chernobylista Kieviin pelkillä alusvaatteillaan.

Meidän matkan mahdollisti SoloEast Travel niminen yhtiö, ja yhden päivän retken hinta oli n. 100 euroa. Voin suositella. Matka oli hyvin järjestetty, opas puhui englantia ja tiesti asiansa. Meillä oli mukana mittari, jolla tarkkailtiin säteilyn määrää eri paikoissa. Ja vaikka kävimme lähellä hotspotteja, firman dokumenttivideo väittää että päiväretken aikana Chernobylissä altistuimme pienemmälle määrälle säteilyä kuin jos olisimme olleet lennolla.

Päivä oli pysäyttävä. Erityisesti ennen ja jälkeen kuvat Pripyjatin kaupungista. Mä olin yllättynyt siitä, että Chernobylin kaupunki on edelleen pieni toimiva kylä ja alueella käy päivittäin tuhansia työntekijöitä, joista suurin osa asuu lähellä olevassa Slavutuchin kaupungissa.

UUTISISTA

Vaikka nykyään on vaikea välttyä informaatiolta, kun mä oon lomalla onnistun usein elämään uutispimennossa. Tai se riippuu lähinnä kai uutisesta, sillä tän viikon järkyttävät tapahtumat Britanniasta tavoitti mut nopeasti. Mutta mitä tapahtui Ukrainassa, sillä välin kun mäkin olin siellä.

Oli oikastaan jopa sattumaa että satuin torstai aamuna heräämään ennen muita, ja mulla oli aikaa katsoa netistä yhdet uutiset, ja valitsin Yle areenan niiden lähteeksi. Lähetyksen loppupuolella kuulin uutisen räjähdyksistä ja 20 000 ihmisen evakuoinnista Itä-Ukrainassa. http://www.bbc.com/news/world-europe-39363416 Tapahtumista oli kulunut jo vuorokausi eikä mulla tai kanssamatkustajilla ollut siitä aavistustakaan. Aamupalalla alettiin Ruthin kanssa etsiä tietoa tapahtuneista ja yllätyttiin tiedon vähyydestä meidän kotimaiden mediassa. Mietin myös, että koska kukaan kotona ei ollut ottanut tapahtuman johdosta muhun yhteyttä, johtuko se siitä, että ne ei muista mun olevan Ukrainassa, vai tiesikö ne, että oon 400 km päässä alueesta, vai eikö ne vain tiennyt koko tapahtumasta...