efekteja: Ensimmäinen leiri; kärsivällisyyttä ja runonlausuntaa

Yhdellä lauseella; oon ihmetellyt, ollut ihmeissäni, ja saanut oppitunteja kärsivällisyydestä.

Leirillä oli 11-17 vuotiaita nuoria neljästä suljetusta laitoksesta ja yhdestä sosiaalipedagogiikkakeskuksesta. Lisäksi leirillä oli laitosten työntekijöitä, vapaaehtoisia ja meidän järjestöstä kolme työntekijää, pomo sekä minä ja Ruth. Leiri kesti tiistaista perjantaihin, ja ohjelmassa oli ryhmätyöskentelyä, urheilua, pelejä, talent-show, ja tietysti joka iltainen disco.

Mä olin ihmeissäni näiden nuorten energiasta, rohkeudesta ja luovuudesta. Myönnän omilla ennakkoluuloillani olleen osuutta asiaan. Kun kuvittelee joukon angstisia "onks pakko"-teinejä, niin 15-vuotiaiden poikien oma-aloitteinen runonlausunta on vähintään yllättävää.

Meidän EVS-projektin kohderyhmäksi on määritelty "Youth who are conflicted with the law", mutta haluaisin painottaa, että laitosten nuoret ei ole vain yksi joukko nuorisorikollisia. Kyseiset laitokset on hyvin suljettuja ja nuoret on tarkan valvonnan alla, mutta järjestelmässä kyse on kuitenkin opetushallinon alaisista oppilaitoksista eikä nuorisovankiloista. Ja voiko kukaan sanoa 11-vuotiasta rikolliseksi? Mä toivon että ei.

Mä en vielä tunne kenenkään näiden nuoren taustoja, lähinnä tiedän vain esimerkkejä. Puhuttaessa kuulee, että nämä lapset ja nuoret ovat joutuneet laitoksiin omien tekojensa seurauksena. Mutta mikä saa 11-vuotiaan käyttäytymään näin, ja kuka on tästä käytöksestä vastuussa?

En kiistä sitä, etteikö nää lapset ja nuoret olisi tehneet jotain väärin, mutta omia lähtökohtiaan ei kukaan pääse valitsemaan. Lapsi ei ole vastuussa siitä, mitä hänelle opetetaan tai mitä on jäänyt opettamatta.

Mutta mä mietin, jos 11-vuotias voidaan tuomita näin kovaan vastuuseen omista teoistaan, kuka valvoo aikuisia ja heidän vastuutaan? Kuka auttaa niitä vanhempia, jotka tarvitsee tukea haastavassa elämäntilanteessa? Kuka valvoo niitä työntekijöitä laitoksissa, joiden tehtävänä on (ainakin mun mielestä) tarjota huolenpitoa sekä lasten kasvua ja kehitystä tukeva turvallinen ympäristö?

Ensimmäisenä leiripäivänä mä mietin, että mitkä mahdollisuudet odottaa niitä, ketkä joutuvat nuorimpana laitokseen. Kysyin kuinka todennäköisesti kotiin pääsyn jälkeen nuoret palaavat laitokseen, vaikka tietysti on tilanteita ja kotioloja, joihin ei ole edes mahdollista palata. Mutta vastaus kysymykseeni oli ympäripyöreä ja epäuskoinen. Sellaisia tilastoja voi olla, mutta koska kukin laitos haluaa esittää itsensä mahdollisimman positiivisessa valossa, ei kyseisillä luvuilla ole luotettavuutta.

Viime viikon koulutuksesta paljon oppineena siedän ajatuksiani ja turhautumista ehkä vähän normaalia paremmin. Tunnistan olevani vasta pitkän polun alussa, ja vaikka turhauttaa, sekin täytyy hyväksyä ja käydä läpi. Ja vaikka mä tiedän, että en ole täällä tekemässä mitään itseäni suurempaa, tällä hetkellä mä vielä seison tälläisen ajatuksen äärellä: Tieto lisää tuskaa, kun ei tiedä miten se kuuluu käyttää, tai miten siihen voi sopeutua.

Kärsivällisyyttä kehittää myös kielimuuri. On vaikea olla oma-aloitteinen ja aktiivinen kun ei ymmärrä mitä ympärillä suunnitellaan. Usein täytyy vain odottaa ja sen takia mulla on kai ollutkin aikaa olla ihmeissäni ja omien ajatusteni syvissä pyörteissä. Mutta ollaan me nuorten kanssa ehditty nauraakin. Niinkuin mä arvelin, että tuun oleen täällä se hullu, joka ei ymmärrä mitään, sain kuulla tämän rehellisenä palautteena yhdeltä leiriläiseltä ennen lähtöä "you crazy woman". Vaikka kielimuuri on korkea, on muitakin keinoja löytää yhteinen sävel, tukea ja kannustaa. Niin myös mä nousin talentshown lavalle lausumaan Tommy Tabermania.

Elämä ottaa meitä kädestä

kun me otamme

elämää kädestä

Mitä lujemmin me otamme

sitä lujemmin se ottaa

Mitä kauemmas me kuljemme

sitä kauemmas se vie

ja pyytää meitä viemään

vielä kauemmas

Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme

sitä lujemmin pitelemme

elämää kädestä