Ei me vielä päästykään telkkariin
lotto-tytöiksi, mutta usein on tuntunut, että olis ollut oikea aika
lotota. Marraskuu ei oo koskaan tarjoillut näin paljon hyviä
juttuja, positiivista jännitystä ja iloisia uutisia harmautensa
keskellä. Välillä mietin pitäskö nipistää, että heräisin mun
unelmista, kun taas toisinaan just se, päässä pyörivät ajatukset
ja kova vauhti on pitänyt mua öisin hereillä.
Ehkä siinä on jotain perisuomalaista,
kun välillä tästä kaikesta tulee jopa pieni häpeän tunne.
Haluaisi kertoa hyvät uutiset, mutta samalla vähän hävettää kun menee
niin hyvin... Silti mä päätän mielummin hehkuttaa. Ei onnea saa hävetä!
Sen verran mukana on realismia, että
myönnän positiiviseen jännitykseen kuuluneen myös unettomia öitä,
stressi on välillä vienyt äärirajoille, iskenyt flunssan ja
vienyt pari kertaa mun äänen. Mun sympatiat menee Ruthille, se on etulinjassa
kokemassa mun suuret tunteet, niiden purkaukset ja muut asiaan
kuuluvat mielialan vaihtelut. Ja se on pärjännyt siinä tehtävässä
hyvin! Mutta tasapuolisuuden nimissä, siitä hyvästä sillä on
lupa olla mua kohtaan ärsyttävä sekä nauraa mun kustannuksella,
ja lisäksi mä yritän olla puuttumatta sen sammumattomaan haluun
laulaa, kokoajan kaikkialla...
Mä oon miettinyt, että jos joku olis
vuosi sitten sanonut miltä mun elämä tällä hetkellä näyttää
en ois voinut uskoa. Enkä oo ainoo. Mä tiedän, että
tää vuosi on vienyt muitakin, toisia kovempaa kun toisia. Toisaalta mä oon taas aika
samantyyppisessä tilanteessa kuin olin vuosi sitten. Selaan kaks
kertaa päivässä pakkomielteisesti TE-palveluiden sivulle
ilmestyneet uudet työpaikat, odotan että puhelin soi ja joku
kertoisi mitä tapahtuu kaiken tän jälkeen.
Mutta ollaan vielä hetki marraskuussa,
ja sen mainioissa muistoissa. Marraskuu toi mulle paljon vieraita, uusia mahdollisuuksia, kuljetti Moldovaan ja puski pois
mukavuusaluelta onnistumaan. Pieniä ja isoja hetkiä, ja tunteita,
jotka on ajoittain kaataneet koko vieressä seisovan kielimuurin.
Huumorifestivaaleilla näin odottamatta erään tytön Petrikovin
suljetusta laitoksesta. Neljä kuukautta sitten kesäleirillä me
oltiin vietetty aikaa yhdessä ja sen jälkeen kirjoitettu kirjeitä.
Nyt meistä kumpikaan ei osannut odottaa toistensa näkemistä, enkä
osaa selittää miltä tuntui siinä hetkessä kun meidän katseet
kohtasi ja näin kuinka kyyneleet purskahti sen silmiin. On niin
monta hetkeä ja asiaa, joista oon kiitollinen, ja niin paljon mitä
tää kuukausi on mulle opettanut. Jos niin voi sanoo, niin jollain
tavalla musta tuntuu, että tää on voinut olla jopa koko kokemuksen
tärkeimpiä kuukausia, no siis niinkuin ne kaikki muutkin.
Minsk.
Minsk.
Goradichen orpokoti.
Mir.
Marraskuun puolivälissä pääsin mun ensimmäiselle missiolle nuorten eurooppalaisten suurlähettiläiden kanssa. Moldovassa meidän tehtävänä oli kiertää kouluja ja kertoa nuorille Europan Unionista ja sen itäisestä naapuruuspolitiikasta. Erityisesti keskittyen siihen mitä se tarkoittaa moldovalaisten nuorten näkökulmasta. Kerroimme Erasmus+ ohjelman mahdollisuuksista, opiskeluvaihdoista ja vapaaehtoistyöstä. Kun mä ekaa kertaa tapasin meidän tiimin ja me käytiin läpi viikon ohjelmaa ja vastuualueita, mä ihmettelin miten mä oon saanut itseni mukaan tälläiseen joukkoon. Vaikka mä olin tiimin vanhimmasta päästä, musta tuntui että mä en ole lainkaan yhtä pätevä kuin kaikki muut.
Mutta mä pääsin vähitellen yli siitä, koska se oli vain mun omaa epävarmuutta. Kaks
ekaa päivää olin jännityksestä jäykkänä. Musta tuntu, että
edes ensimmäisen esityksen jälkeen en pystynyt rentoutumaan tai
olemaan tiimissä täysin oma itseni. Mutta me tsempattiin toinen
toisiamme, mä tajusin että mä en oo ainut ketä jännittää, ja
jännityksestä huolimatta mä hoidin aina oman osuuteeni kunnialla
läpi ja nautin siitä! Musta oli kunnia olla osa sitä tiimiä,
jossa mua myös muistutettiin siitä, että meillä on kaikilla omat
vahvuutemme eikä mun tarvitse verrata itseäni toisiin. Ne oli huikeita tyyppejä ja yhdessä me oltiin ihan ykköstiimi.
Jokaisessa koulussa me pidettiin myös
työpaja, jonka tarkoituksena oli keksiä koululle yksi yhteinen idea, jolla
vastattaisiin johonkin nuorten itse nimeään ongelmaan ja
kehitettäisiin heidän yhteisöään. Idean tuli perustua
kansalaistoimintaan ja olla mahdollisimman luova! Parhaat ideat
palkitaan, ja mahdollisesti myös toteutetaan. Nuoret toivoivat mm.
parempia harrastusmahdollisuuksia (urheilupaikkoja, opettajia),
parempaa tiedonsaantia ja internetyhteyttä kouluun, parkkipaikkoja
polkupyörille, kierrätysmahdollisuuksia, terveellisempää
kouluruokaa, mahdollisuuksia kultuurivaihtoihin ja yhteisön
jäseniltä myönteisempää asennetta yhteisten asioiden
järjestämiseksi ja vanhempien tukea/ymmärrystä aktiiviseen
toimijuuteen ja vapaaehtoistyön tärkeyteen.
Moldovan jälkeen alkoi taas omat kuviot Minskissä ja viime viikot onkin tuoneet mua taas
askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria. Sen lisäksi, että mä
oon tavannut uusia paikallisia ihmisiä, kokannut dranikeja ja
viettänyt aikaa banjassa, mä oon joutunut uudella tasolla
omaksumaan sitä, miltä tuntuu elää epävarmuudessa. Paikallisia
kun se ei näytä juuri hetkauttavan, niiden luottamus siihen että
asiat järjestyy on rakennettu jollekkin äärimmäisen vakaalle
perustalle mitä mun on välillä niin vaikea ymmärtää. Mä
muistan kun keväällä yksi paikallinen kaveri kertoi ihan pokkana
lähtevänsä ehkä ylihuomenna Brasiliaan. Silloin mun oli vähän
vaikea hahmottaa, että miten se ei kahta päivää aiemmin muka ole
varma lähteekö vai eikö lähde, ja eikö se oo vähän stressaava
tilanne kun ei tiedä. Mulle se on.
Me ollaan suunniteltu jo pitkään matkaa Venäjälle. Yleensä oon optimisti ja uskon myös siihen, että
asiat aina järjestyy. Mutta tän matkan kohdalla, usko on horjunut
moneen kertaan. Mä oon ollut vähällä luovuttaa. Viisumikäsittely
Valko-Venäjältä käsin hoidettuna nopealla aikataululla on ollut
omaa luokkaansa, niinkuin Suomen Pietarin pääkonsulaatista
kirjoitetut kutsukirjeet. Viisumit on valmiina, mutta niitä ei ole
ollut lupa noutaa ennen alkuperäisten kutsujen saapumista postitse.
Postia ei ole kuulunut, ja lento Moskovaan lähtee huomenna. Ehkä mä
siis lähden huomenna Venäjällä, mutta en ole vielä raaskinut
turhaan pakata mun laukkua.
Kiitos Yuliya, joka jaksaa yllättää
mut joka kerta sen tyynellä uskolla ja järkkymättömällä
asenteella siitä, kuinka asiat saadaan aina tavalla kun toisella
järjestymään. Niinkuin tälläkin kertaa. En tiedä montako
puhelua se on yhteensä mun puolesta lähetystöön ja lentokentille
soittanut ensin mun Moskova-Moldova transit-viisumin ja
Valko-Venäjä-Venäjä rajakäytäntöjä selvittääkseen ja nyt
uudestaan, ja aina se on saanut kaiken järjestymään. Mutta tää
on niin iso juttu, tosi iso, enkä mä tiedä miten selviän siitä
pettymyksestä jos tää ei onnistu. Sen takia mä en uskalla vielä
uskoa, en ennen kuin viisumi on mun passissa, ja me Venäjän
federaation maaperällä. Mutta mä toivon ja pidän kaikki ristissä,
eikä vaan viisumin puolesta vaan sitten vielä senkin puolesta, että
päästään maahan ja saadaan leimat passiin Moskovassa. Jos tää
onnistuu, niin laitan sitten sen loton vetämään!
World Without Bordersin järjestämät KVN- huumorifestarit.