Mitä on mielessä?

Musta tuntuu, että en oo kirjoittanut pitkään aikaan, en sillain oma-aloitteisesti ja spontaanisti. Ja nyt mä haluaisin, mutta en oo varma saanko itestäni tai ajatuksistani kiinni. 

Ehkä se on päällimmäisenä, että en oikein saa edes mun tän hetken tunnetilaa tunnistettua. Eikä auta, että istun samassa toimistohuoneessa neljän muun kanssa, ja meidän pomo päätti just laittaa jonkun paikallisen latinoräppilistan soimaan... Mutta ei se mitään, mä oon aika hyvin oppinut sopeutuun yllättäviinkin tilanteisiin.

Mä kävin pari viikkoa sitten Helsingissä. Olin siellä kolme yötä ja lähes jokaisesta hetkestä onnesta soikeena. Kun tulin takaisin meni yksi viikko aamusta iltaan töissä, kun isännöitiin World Without Bordersin kanssa Erasmus+ tapahtumaa. Sit oli pari päivää, joiden tapahtumia en ees muista, ja sit mun tytöt tuli Suomesta kolmeksi yöksi Minskiin. Ja taas mä olin onnellisuuden valtaama. Vaikka välillä vähän stressasinkin täydellisen viikonlopun järjestämisestä.

Tytöt lähti tänään aamupäivällä. Mä kävin pitkästä aikaa kotona, purin laukut ja pidin pitkän ruokkiksen ennenkun tulin toimistolle. Nyt täällä on kiire. Torstaina alkaa yksi meidän vuoden isoimmista tapahtumista, festivaali Vitebskissä. Osa lähtee sinne jo huomenna, mä lähden torstai aamuna. Oon innoissani. Vaikka oon ollut töissä, tuntuu, että on pitkä aika siitä, että oon ollut oikeesti lasten kanssa töissä.

Mä en oikein tiiä oonko tosi levollinen vai levoton. Mä en itkenyt kun tytöt lähti, mutta tunsin palan kurkussa. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin mä mietin kuinka tytöt palaa Suomeen, niiden oikeeseen kotiin, ja mä palaan mun Minski kotiin. Tunsin ikävää.

Nyt mulla menee sellanen aaltoileva tunne. Mä en tiä miks tai mikä. Se on vähä sellanen jännityksen tunne, mutta joskus musta tuntuu, että se sama tunne tulee yliväsymyksestä. Mutta en mä oo nyt edes väsynyt. Se on sellanen olo, että jos oon hetken hiljaa yksin, tai jos joku ymmärtää jotain väärin, sanoo mulle jotain mitä mä en ymmärrä, tai jostain tulee muuten vaan epävarma olo niin mä voin hajota palasiin ja kyyneliin koska vaan. Se on sellanen hauraus, että ei oo oikein toleranssia millekään. Ehkä se on koti-ikävää, irallisuuden tunnetta. Mun ympärillä puhutaan nyt venäjää, suunnitellaan, pohditaan, ja heitetään läppää. Mä tunnen tänään olevani ulkopuolinen. Oon ollut niin kiinni mun Suomi-jutuissa, että ne on vähän etäännyttänyt mua tästä. Enkä mä sitä halua. Tai haluaisin olla kiinni molemmissa.

Ehkä ne joskus yhdistyy ja löydän tasapainon, mutta nyt musta tuntuu, että ne on toisistaan niin irrallaan. Niinkuin kaks eri elämää, kaks eri todellisuutta. On suomi-jutut ja belarus-jutut. Vaikka onhan niiden välissä jo siltoja.

Mä haluun olla täällä omasta tahdosta. Se oli mun valinta, ja mä luulen, että yks parhaista valinnoista, mitä mä oon tehnyt. Vaikka mun täällä olo määrittyy työn mukaan ja siihen liittyy tiettyjä vaatimuksia ja tuntimääriä, nautin mä silti usein myös äärimmäisestä vapauden tunteesta. Raha-asiat välillä stressaa, mutta yleensä sekin on vaan hetkellistä. Usein mun on hyvä olla. Ja kuulemma se myös näkyy.

Ja sit kun mä alan miettiin ja odottaan kotiinpaluuta, tulee syyllinen olo. Koska sit on myös ne toiset hetket, kun mä en pidä siitä ajatuksesta, että tääkin on vaan väliaikaista. Välillä mä ikävöin kotia, ja mun aiempaa työtä. Tavoitteellista työtä, vastuuta, mahdollisuuksia, suunnitelmallisuutta. Ja sit taas on hetkiä kun mä mietin, että sopeutuminen normaaliin työelämään ja työaikaan, tulee oleen tän vuoden jälkeen vaikeeta. Mä odotin arjen koittavan täälläkin, mutta niin ei oo vielä käynyt. Mä tiedän, että joskus se vielä löytää mut. Joko täältä, tai sitten Suomesta. Välillä mä haluun sen jo löytävän mut, välillä pysyä piilossa, ja välillä mä vaan juoksen lujempaa. Tänään mä haluun pysähtyä, olla mun kotona, mun Minskissä, koska nyt on mun aika olla täällä.  

Eläintarhahorror

Onko muilla tiedossa, että pimeällä ei saa pitää ikkunaa auki jos sisällä on valot päällä? Mä opin sen äsken, ja kantapään kautta.

Rauhallinen koti-ilta, hampaat puhtaina kävelen huoneeseeni valmiina hyppäämään peiton alle. Oon eteisessä kun tunnistan kuulevani jotain outoa ääntä. Mielessä käy auki oleva ikkuna ja ulkoa kantautuvat äänet. Kunnes mun huoneen ovella, huomaan äänen tulevan mun huoneen sisältä. Siellä lentää jokin tunnistamaton iso, karvainen, pörisevä monsteri! En voi edes sanoa, että hyönteinen, koska se oli VALTAVA ja sen pörinästä kuului todella kova ääni.

Paniikin taso on hieman enemmän hallittavissa verratuna mun aikaisempiin kohtaamisiin meidän edesmenneen hiiren kanssa. Saan kutsuttua Ruthin paikalle, ja tragedian keskellä heitetään hetki läppää meidän elämästä eläintarhassa... Mutta mitä tehdään huumorin jälkeen? Ruth toruu mua, miten mä en voinut tietää, että ei ikkunaa voi jättää pimeällä auki. Mutta mitä mä teen tolle monsterille? Ota tyyny ja tuu mun huoneeseen nukkuun, sanoo Ruth. Mä en aio luovuttaa mun huonetta monsterille, me taistellaan.

Ruth seisoi vielä visusti oman huoneensa ovella kun mä vinkuin sitä tulemaan apuun, edes vähän lähemmäs mun huonetta seisomaan mun turvaksi. Kyllä se tuli, mutta otti ensin puhelimensa esiin ja oli valmis kuvaamaan mun kaikki erilaiset kauhun ja urheuden vaiheet. Enkä voi syyttää häntä siitä, koska tää on ehdottomasti yksi sellaisista tarinoista, joka pitäis kokea paikan päällä tai vähintään nähdä videolla, jotta sen voi ymmärtää. Erityisesti kuuluisat ääniefektit oli taas omaa luokkaansa.

Ensimmäinen yritys. Monsteri oli tässä vaiheessa kadonnut näköpiiristä, mutta oletin sen olevan vielä huoneessa. Laitoin puhelimen valon päälle, asetin sen ikkunan juureen ja sammutin valot muualta huoneesta. Ei liikettä. Mahtoiko se kadota jo aiemmin? Ei.

Paikansin olion sijainnin olevan edelleen mun kattovalaisimen päällä. Kovin ottein rummutin valaisinta harjanvarrella ja pelkäsin, että koko viritelmä tippuu vielä maahaan, mutta monsteri pysyi hiljaa piilossaan. Ilmassa oli epätoivoa, pientä hilpeyttä, hysteriaa ja jotain kirosanoja kunnes ikkunasta pörähti paikalle toinen monsteri.

Maltettiin olla hetki hiljaa, ja alkuperäinen kaveri nousi myös esiin piilostaan. Harjanvarrellani sain taltutettua sen ja se tippui mun sängyn päälle. Ruth keksi, että pyydystetään se heittämällä sen päälle keittiörasia. Ja mä tein sen! Pian olin saanut molemmat loukkuun. Toinen pörisi ikkunalaudalla mun lakkapurkin kannen alle, toinen sängyn päällä eväsrasian alla. Hetki pöllisteltiin ja vedettiin henkeä, oltiin jo lähellä voittoa. Sammutettiin uudestaan valot, Ruth oli valmis avaamaan ja sulkemaan ikkunan nopeasti sillä välin kun mä päästiin oliot loukuistaan takaisin vapauteen.

Niin että levollisin mielin tässä voi taas mennä nukkumaan kun joskus vielä syke laskee... Rauhallinen ilta, ja joka päivä sitä oppii jotain uutta.

Voiton viikonloppu

Toukokuun 9. päivänä Valko-Venäjällä juhlittiin voitonpäivää. Päivää juhlitaan toisessa maailmansodassa liittoutuneiden puolella taistelleissa maissa, 8.5.1945 natsi-Saksasta saadun voiton kunniaksi. Entisen Neuvostoliiton alueella päivää juhlitaan 9.5, sillä Moskovan kello on kaksi tuntia edellä keski-Eurooppaa ja Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo vaihtunut. Sodan aikana Valko-Venäjä menetti jopa 30% koko maan väestöstä.

Voitonpäivä on vapaapäivä ja tänä vuonna se osui tiistaille, mutta tarjosi meille vapaapäivän myös maanantaiksi. Koska mun ensimmäiset kuukaudet täällä on kuluneet kiireessä, osui pitkä viikonloppu tarpeeseen. Vaikka me ollaan oltu jo lomallakin, ollaan kuitenkin ehditty viettää harvinaisen vähän aikaa kotona. Nyt oli aikaa tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä, purkaa ja pakata reppuja, oli aika nauttia meidän kauniista Minskistä.

Elämä jaksaa yllättää, ja uskokaa tai älkää mulla on paikallinen, 16-vuotias ystävä, jonka kanssa puhun suomea. Eikä hän ole ainoa, vaan suomen kielen opiskelijoita on Minskissä, mun tietääkseni viisi muutakin. Lauantaisin he kokoontuvat Ruotsin keskukseen harjoittelemaan ja keskustelemaan suomeksi. Nyt mä pääsin mukaan, ja ällistyin heidän kielitaidostaan. Oikeesti, me juteltiin yhdessä kaksi tuntia ja he kertoivat netistä etsimiään uutisia. Kun mä mietin, että mun pitäisi kertoa vastaavan tasoisia juttuja venäjäksi, ihan hävettää millä tasolla mun osaaminen vasta on... Osa heistä oli opiskellut puoli vuotta tai vuoden, ja heidän opettajansa 5-6 vuotta. Mutta jos he voivat oppia suomen kielen, niin mä en aio luovuttaa mun venäjän opinnoissa!

Vaikeita kysymyksiä ne kyllä esitti, ja osasivat välillä vastatakin mua paremmin. Tiättekö mikä ero on sanoilla, tarkistaa ja tarkastaa? Mä en tiennyt ennen kuin Katya kertoi mulle.

Tapaamisen jälkeen fiilisteltiin Milanan kanssa kesätunnelmaa Kastrysniskajalla. Milana löysi mut viime kuussa netistä, sillä oon ilmeisesti ainut sohvasurffaus-sivun suomalainen Minskissä. Ja kun me ekan kerran nähtiin musta jo tuntui kun oisin saanut oman minskiläisen pikkusiskon! 

Sunnuntaiaamuna löysin itseni eräänlaisen Pentekostalismikirkon jumalanpalveluksesta. Se oli oikeestaan aika siistiä. Eräs meidän ystävä, Alina oli kertonut laulavansa joka sunnuntai kirkossa, ja me haluttiin mennä kuuntelemaan häntä. Todellinen tunnelma oli kuitenkin jotain muuta mitä osasin odottaa. Kirkon sijaan paikka muistutti enemmän kahvilaa, ja tilaisuus livekonserttia. Osallistujat olivat pääasiassa nuoria aikuisia, ja heidän lapsiaan. Kirkko oli perustettu 3,5 vuotta sitten Raamattuopiston toimesta ja mikäli ymmärsin oikein he kuuluvat kristittyihin protestantteihin. Opillisesti se muistutti siis hyvin paljon luterilaisuutta, ja tunnelmassa oli jotain samaa kun aikoinaan Papiksen nuortenilloissa. Tilaisuuden jälkeen meille tarjoiltiin ruokaa ja kahvia.

Viikonlopun aikana Minskissä oli katuteatteri-festarit, ja erilaisia ilmaisia näytöksiä järjestettiin keskustassa. Mä kävelin joka päivä eripuolilla keskustaa ja yhdistelin päässäni palapeliä kaupungin kartasta, se alkaa olla jo aika pitkällä.

Maanantaina tavattiin kaksi muuta EVS-vapaaehtoista, jotka asuvat Minskissä, Leti ja Arnold. Illan aikana porukka kasvoi kun kavereita ja kavereiden kavereita liittyi remmiin. Arnold tiesi parhaat paikat halvalle oluelle ja hyvälle livemusiikille.

Se yö merkitsi mulle ja Ruthille myös henkilökohtaisen voiton juhlaa. Kun me pikkutunneilla tömisteltiin kotiin, löytyi saalis vihdoin loukusta. Eikä me tarvittu siihen kissaa, vaikka olinkin uskotellut Ruthille, että olin sellaisen meille hankkinut. Ja tässä kohtaa on ilmeisesti herännyt muillakin epäselvyyksiä, joten tarkennan, että se oli vitsi! Vaikka se on totta, että mä en edes pidä kissoista, mutta kun näin tämän pahvilaatikollisen kodittomia kissanpentuja metroasemalla, niin muutin hetkeksi mieltäni. 

Viikonlopun sää oli viileä, mutta aurinkoinen. Voitonpäivälle sääennuste näytti kuitenkin lumisadetta. Paikalliset vakuutti ettei ole syytä huoleen. Mikäli sää olisi pilvinen, ammuttaisiin taivalle, jotain mikä karkoittaa pilvet pois... Me ei meinattu uskoa sitä. Se kuulosti niin absurdilta, että lähinnä vitsailtiin asiasta. Tiedetään, että presidentillä on täällä paljon valtaa ja asiat hoituu järjestelmällisesti, mutta joku raja. Et sä voi hallita säätä! Mutta niin siinä kävi, että tiistaina taivas oli kirkas. Ja kun naurettiin, että ehkä Lukashenko siirtää lumisateet huomiselle, ei se ollutkaan vitsi. Mä heräsin ja ulkona satoi lunta.

 

Koska mun puhelimellani ottamat kuvat eivät tuo oikeutta voitonpäivän ilotulitukselle, niin tämä linkki kertoo paremmin miltä se oikeasti näytti: http://belarusfeed.com/victory-day-firework/

Garadichin orpokoti

Tää viikko oli täällä oloni tähän mennessä rankin. Tavallaan se ei ollut mulle mikään yllätys, sillä tiesin, että neljän päivän vierailu Garadichin orpokotiin tarkoitti poistumista mun omalta mukavuusalueelta. Se tarjosi kuitenkin paljon kokemuksia ja ajateltavaa, se opetti ja kannatti.

Ennen kuin ehdin kirjoittamaan ja kertomaan enempää mun täytyy muistuttaa mulle annetusta näkökulmasta. Mulla on lupa ottaa valokuvia laitoksen sisällä sekä kirjoittaa kokemuksista, kunhan ne on positiivisia... Tämä mielessä pitäen koitan kertoa mahdollisimman rehellisesti mun omista kokemuksista. Tarinoiden jakamisessa on aina kuitenkin riskinsä. Mikäli ei niin mieluisat tarinat kantautuvat henkilökunnan tai johtajan korviin, pahimmassa tapauksessa he voivat evätä järjestöjen pääsyn laitoksiin kokonaan. Pohdinnan paikka. Mikä on näiden lasten edunmukaista? Kertoa epäkohdista silläkin riskillä että nykyinen apu voidaan evätä, vai vaieten tyytyä siihen apuun, jota nyt on mahdollista tarjota.

Ensinnäkin orpokoti on erittäin harhaanjohtava ilmaisu. Internatit, niinkuin niitä täällä kutsutaan, on suuria laitoksia, joissa on lähinnä vammaisia lapsia, osa heistä on jo aikuisia. Osalla on perheenjäseniä, jotka käyvät vierailemassa ja ottavat välillä lapsensa mukaan käymään kotona, joku puolestaan on saatettu hylätä sairaalaan jo vauvana, tai sitten lapsi on tuotu laitokseen kun perhe ei ole enää kyennyt huolehtimaan lapsesta. Tarinoita on yhtä monta kun on lapsiakin, Garadischissa heitä on 220.

Garadischi on pieni muutaman tuhannen asukkaan kylä. Mäen päällä näkyy orpokodin uudemmat kelta-harmaat rakennukset.

220 lasta on jaettu kahdeksaan eri ryhmään. Ryhmät on hyvin erilaisia, ja lapset eri kuntoisia. Lapsilla on eritasoisia kehityshäiriötä, ylivilkkautta, liikuntarajoitteita sekä mielenterveysongelmia. Päällepäin näkyvin ongelma on lasten liikuntarajoitteet, jäykistymät ja epämuodostumat raajoissa. Valitettavasti fysioterapeutin ammattia ei kuitenkaan tunnisteta ja yksillöllisen kuntoutumisen tukeminen tässä mielessä on vähäistä. Osa lapsista käy välillä yhden tai kahden kuukauden mittaisilla kuntoutusjaksoilla, mutta koulutuksen ja/tai resurssien puutteen vuoksi ei kuntoutuksessa saatuja ohjeita aina pystytä toteuttamaan laitokseen palaamisen jälkeen.

Laitoksessa on noin 200 työntekijää, ja noin 3 "mamaa" per ryhmä. Työntekijöillä ei ole erityisiä koulutusvaatimuksia, ja lastenhoidon lisäksi he huolehtivat myös kotitöistä; ruuan valmistuksesta, pyykinpesusta sekä valtavan puutarhanhoidosta. Vaikka ryhmässä tulisi olla 3 mamaa, on tilanteita, joissa yksi mama vastaa noin 30 lapsen ryhmästä, toisten huolehtiessa muista töistä. Mamojen lisäksi laitoksella vierailee mm. opettajia paikallisesta koulusta.

Ulkokuori on suuressa arvossa ja se yllätti mut positiivisesti. Piha on hyvin pidetty ja suuri. Siellä on keinuja ja värikkäitä leikkikenttiä sekä rakenteilla oleva kotieläinpiha, jossa tällä hetkellä on ainakin kanoja ja pupuja. Sisällä käytävät ja huoneet on maalattu toinen toistaan kauniimmilla kuvioilla eikä värejä ole säästelty. 

Päiväohjelmat vaihtelevat ryhmittäin. Monet ryhmät tai osa ryhmäläisistä käy päivisin oppitunneilla, ja vanhemmat asukkaat käyvät töissä laitoksen farmilla.

Yksi ryhmistä on itsenäistyvien ryhmä, jotka nimensämukaisesti harjoittelevat itsenäisen asumisen taitoja. Kun lapsi joutuu orpokotiin menettää hän niin sanotusti "omat oikeutensa" elämään laitoksen ulkopuolelle. En tunne prosessia tarkemmin, mutta käytännössä oon ymmärtänyt sen tarkoittavan sitä, että kun joku nuori on valmis lähtemään pois laitoksesta, käy hän ensin läpi oikeudenkäynnin, jossa todetaan hänen olevan kyvykäs huolehtimaan itsestään, näin hän voi saada oikeutensa takaisin. Moni laitoksessa elämänsä viettäneistä nuorista on kuitenkin myös epäileväinen ulkomaailman suhteen ja kokee olevansa tyytyväinen elämäänsä laitoksen muurien sisäpuolella.

Ryhmien lisäksi laitoksessa on oma sairastupa, jossa tällä viikolla oli kolme nuorta. Yksi nuorista oli ollut sairastuvalla jo useamman päivän ja kertoi, että mikäli olo ei helpota, viedään hänet seuraavana päivänä sairaalaan. Kun kysyimme mistä hän oli niin iloinen, nuori mies vastasi ettei ole koskaan elämässään käynyt sairaalassa.

Mutta mitä me sitten tehtiin siellä? Me järjestettiin aktiviteetteja ja pelattiin yksinkertaisia pelejä, soitettiin musikkia, tansittiin ja laulettiin, askarreltiin, juteltiin, jaettiin jugurtteja ja karkkia, autettiin syöttämisissä, vietiin ulos, halattiin ja kosketettiin... Mitä vaan me nyt milloinkin keksittiin. Vietettiin aikaa yhdessä, annettiin meidän aikaa ja huomiota. Viikossa riitti intensiteettiä, oli paljon riemua ja naurua, mutta vähän kyyneleitäkin.

Keskiviikkona kirjoitin näin:

Tää on vasta toinen päivä, ja ennen puolta päivää koin mun ensimmäisen romahduksen. Kyyneleet purskahti ennen kuin ehdin paeta kesken ryhmätuokion omaan huoneeseeni. Mainittakoon, että sitä ennen olin saanut jo kovan luokan litsarin naamalle ja hampaan jäljet komeili käsivarressa.

Se oli meidän päivän toinen ryhmä ja mun sietokyky vaan petti. Erityislasten kanssa toimiminen, etenkin ryhmänä on vaativaa ja mun kokemus tälläisestä toiminnasta vain pientä. Ja kaikki ryhmät on aina niin erilaisia.

Päivän eka ryhmä oli sujunut mallikkaasti. Tavanomaista sähläystä lukuunottamatta lapset tottelivat ohjeita niin hyvin kuin kukin vain ymmärsi. Heiteltiin palloja ja tehtiin yksinkertaisia jumppaliikkeitä piirissä. Mua varoitettiin ennen toista ryhmää, että kyseessä on vilkkaampi ryhmä ja että kannattaa katsoa omien taskujen ja tavaroiden perään. Varoituksista huolimatta todellisuus yllätti.

Mä oon tottunut siihen, että lapset lähestyy helposti ja haluaa olla sylissä. Musta on myös luontevaa halata ja pitää heitä sylissä. Mutta nyt se tapahtui kovin aggressiivisesti. Ensimmäinen ovesta tullut lapsi juoksi mun syliini, ja kun hetkeä myöhemmin olin kauniisti laskemassa häntä takaisin maahan, en osannut odottaa vastaukseks saamaani litsaria kasvoille. Nopee shokki, mutta aattelin miettiä sitä myöhemmin.

Lapset tappeli kosketuksesta, jos yksi oli sylissä saattoi toinen tulla lyömään ja tönimään tehdäkseen itselleen tilaa. Mä koitin suomeksi rauhallisesti selvitellä riitoja, mutta se ei oikein tuottanut tulosta. Yksi pojista halusi koskea kaikkea minkä sai irti ja avasi nonstoppina mun kengännauhoja ja housunnauhoja, ja kun kumarruin sulkemaan hän keksi avata mun hiuksia. Hän yritti jopa irroittaa adidaksen raidat irti mun housuista. Musta tuntui, että mussa roikkui ainakin viisi pientä ihmistä samaan aikaan ja aloin olla vailla ideoita miten mun kuului se tilanne handlata. Jotenkin pääsin siitä kuitenkin irtautumaan ja näin yhden tytön makaavan hiljaa maassa. Olin hetken sen luona kun mua taa kiskottiin muualle. Hetken päästä huomasin tytön satuttuvan itseään lyömällä päätään ja potkien jaloillaan lattiaan. Menin rauhassa hänen luo ja koitin rauhoittaa häntä mun sylissä. Aattelin jo hallitsevani tilannetta kohtalaisesti kunnes sain kovan puraisun käsivarteen. Tilanne jatkui, hän löi päätään lattiaan, mä koitin estää ja rauhoittaa. Ruth taisi huomata mun kasvavan epätoivon ja keinottomuuden ja tuli mun luo kertomaan, että tytöllä on tapana tehdä näin. Sitten mä vaan romahdin, enkä oikein tiedä mikä se pisara oli mikä sai mut kaatumaan, mutta kyyneleet valui vuolaasti mun silmissä jo ennen kuin ehdin ilmaista tarpeeni poistua huoneesta. Sit mä itkin hetken, keräsin kyyneleet ja kirjoitin tän rauhoittuakseni. Join kupin kahvia ja olin valmis seuraavan ryhmän vietäväksi.

Keskiviikon shokista huolimatta mä aloin tottua laitoksessa toimimiseen yllättävän nopeasti. Me vietettiin aikaa eri ryhmissä ja mä aloin jo muistaa kuka kuuluu mihinkäkin ryhmään. Nimet on oma lukunsa, mutta jos veikkaa esimerkiksi Dimaa, Sergeitä tai Mashaa on todennäköisyydet osua oikeeseen suhteellisen korkealla.

Kolmosryhmän lapset olivat kaikki sängyissään, ja siinä ryhmässä me käytiin joka päivä auttamassa syöttämisessä. Ekana päivänä mua järkytti se, että lapset makasi selällään sängyissään kun heitä syötettiin, mutta kun Irina meidän tulkki selitti mulle että lapset on niin tottuneita siihen etteivät he halua istua, en mä oikein voinut laittaa paljoa vastaan. Irina auttoi mua kun syötin ensimmäistä lasta. Mua pelotti, että lapsi voi tukehtua kun mä kaadan ruokaa suuhun hänen maatessaan selällään. Irina neuvoi mua syöttämään nopeammin, sillä lapset on tottuneet nopeaan rytmiin eikä jaksa odotella kun mä koitin kohteliaasti antaa heille aikaa nielaista rauhassa edellisen lusikallisen. Ja äkkiä mä sen huomasin, tyytäväisemmät katseet sain silloin kun pidin tahdin reippaana.

Kolmosryhmän kanssa mahdollisuudet toimia ja järjestää aktiviteetteja oli rajallisemmat kuin muiden ryhmien kanssa, mutta yhdessäolon keinoja on monia. Me rupateltiin sänkyjen reunoilla, siliteltiin ja soitettiin musiikkia. Tehtiin jalkohierontoja, ja laitettiin uusia sukkia lasten jalkoihin. Toiset tykkäsivät haistella erilaisia tuoksuja, toiset nautti kun silitin hyöhenellä. Yksi tyttö tykkäsi katsoa kuinka hyöhen liikkui hänen puhaltaessaan sitä. Ruokailun jälkeen otettiin vuoron perään lapsia pois sängyistä, joko syliin tai jaloittelemaan. Ajatuksia herätti huomata kuinka sänkyynsä sidottu tyttö pystyikin kävelemään ilman tukea. Kun me lähdettiin seuraavaan ryhmään toiset lapset jäi kiltisti takaisin sänkyynsä, ja toisten itku viilsi mun sydäntä kun kävelin pois.

Torstaina lähdettiin kävelyllä kylän keskustaan, ja mukaan pääsi osa kutosryhmän pojista. Ensi viikolla juhlitaan voiton päivää ja samalla kylään on pystytetty uusi muistomerkki toisessa maailmansodassa kaatuneiden kunniaksi. Ajoitus oli loistava sillä osuttiin paikalle kun pieni paraati oli juuri ohittamassa kylän keskustaa. Irina kertoi, että ennen voiton päivää on tyypillistä kiertää eri kylissä ja laskea kukkia muistomerkeille. Pojat nautti retkestä. Ja mun mielestä söpöintä oli meidän parijono, jossa ensimmäinen ja viimeinen piti kädessään punaista huomiolippua.

Illat alkoi löytää myös oman rutiininsa. Kun me oltiin seitsemän aikaan saatu oma illallinen syötyä, mikä tarkotti perunoita ja kananmunia, lähdettiin ryhmään numero 2. Ensimmäisellä kerralla ihmettelin kun oleskeluhuone oli täynnä poikia, mutta kaksi heistä makasi lähes elottoman näköisenä lattialla. Kun kysyin selitystä niin mulle sanottiin, että he nukkuu koska väsyttää, heistä se kuulosti tavalliselta. Me riehuttiin siellä puolitoista tuntia. Kuunneltiin musiikkia ja tanssiessa varottiin astumasta kenenkään päälle. Kakkosryhmän pojat on vanhempia ja heidän kanssa mulla oli hyviä keskuteluita, vaikka heillä olikin paljon enemmän sanottavaa kuin mitä mä ehdin kuulla saati sitten ymmärtää. Yhden nuoren miehen suurin ja hartain haave oli päästä luostariin ja olla munkki. Hän lauloi mulle rukouksia ja lopulta toivoi, että mustakin tulisi nunna. Toiset väritti värityskuvia, teki palapelejä ja askarteli koruja pienistä kuminauhoista. Ja kaikki rakastaa valokuvia, niissä olemista, niiden ottamista sekä katsomista. Kun kakkosryhmän oli aika mennä nukkumaan, me käytiin vielä illan päätteeksi moikkamaassa itsenäistyviä nuoria, ja juotiin yhdessä teetä heidän omassa keittiössään.

  

Päivien aikana ehdin nähdä myös työntekijöiden erilaisia tapoja toimia. Tiedän että joskus venäjän kieli kuulostaa vielä mun korvaan jyrkemmältä ja tiukemmalta kuin mitä puhuja saattaa tarkoittaa, mutta sitten on tilanteita kun kyse ei ole vain mun tulkinnasta. Mamat huolehtii hyvin ryhmänsä lapsista, mutta toisten kuri on kovempi kuin toisten. Eikä se ollut yllätys, tästä on puhuttu etukäteen ja kasvatuskulttuurien eroja on käyty läpi koulutuksessakin. Huutamisen ja läpsimisen todistaminen ja siihen suhtautuminen on silti vaikeeta. Vaikka on vaikea olla puuttumatta, ymmärrän, että ehkä paras vaihtoehto mitä me voidaan sen suhteen täällä tehdä on se, että heidän virheiden osottamisen sijaan, me näytetään meidän tapa olla lasten kanssa.

Kun mä tulin kotiin olin onnellinen tulevista vapaapäivistä, kaupasta ostamistani tuoreista hedelmistä ja kotoa saaduista kirjeistä. Muutama kaunis kyynel vierähti kun avasin lapsuudenystävän hääkutsun ja luin sen välissä olevan kirjeen. Olo oli raukea kunnes mut yllätettiin. 

Tiesin, että meidän hiiriongelma oli vielä kriittisessä tilanteessa, mutta elin asian kanssa rauhassa siihen asti kun en ollut häntä itse uudelleen kohdannut. Nyt se hyökkäsi tiskipöydälle ja paniikki valtasi mut sillä sekunnilla. Mä huusin ja tuijotin, se tippui lattialle mutta ei meinannut löytää reittiään takaisin ja mä vaan huusin, jotta se menis pois. Ruthin mukaan tilanne kuulosti siltä että meidän asunnossa murhataan jotain, ja voisin huutonäytteelläni tehdä kauhuleffoja. Huuto muuttui paniikkihysteriaitkuksi, enkä ymmärrä kuinka pieni jyrsijä voi aiheuttaa mussa niin suuren kohtauksen. Kyllä mä lopulta rauhotuin ja vähän nauroin. Ruth oli sanonut ennen kuin tultiin kotiin että "When the cat is away, the mice will play..." 

Tänään hommattiin hiirenloukkuja. 

Matkalla; Ukraina-Moldova-Romania

Reilu viikko sitten paistoi Minskissä aurinko kun me Ruthin kanssa lähdettiin matkaan. Tiedettiin, että edessä on seikkailu vaikka ei voitu kuvitellakaan mitä kaikkea meillä olisi vastassa. Kun me oltiin jo matkalla lentokentälle alettiin saada viestejä siitä, että Moldovassa sataa lunta. Heräsi pieni epävarmuus sen suhteen olinko pakannut oikein, mutta en vielä murehtinut siitä sen enempää. Mielessä oli, että ensi viikolla Romaniassa saisi kuitenkin nauttia auringosta.

Kun saavuttiin Odessaan satoi rakeita niin kovaa, että jos otti käden pois kasvojen edestä sattui naamaan. Välillä satoi lunta, vähän räntää. Aateltiin, että meillä on vaan yksi ilta aikaa, joten oli sää mikä tahansa täytyy meidän nähdä vähän kaupunkia. Aika vähäksi se jäi.

Seuraavana aamuna tuli lisää viestejä Moldovasta ja lumisateesta. Anna sanoi, että ehkä meidän ei kannata tänään lähteä, mutta me ei vieläkään ymmärretty suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Vähitellen tilanne alkoi valjeta kun hostellissa yöpynyt kaveri tuli myös varoittamaan meitä teiden kunnosta ja kertoi uutisista; Moldovassa oli julistettu hätätila sääolosuhteiden vuoksi kun satoja puita oli kaatunut, tiet olivat poikki ja kylät ilman sähköä. Ainakin seuraavaan päivään saakka oltaisiin jumissa Odessassa. Toisaalta se toi meille lisää aikaa nähdä kaupunkia ja viettää aikaa uusien kavereiden kanssa! Maailma osoittautui jälleen kerraan pieneksi paikaksi kun tapamisemme Katyan ja selvisi, että yhteisen ystävän lisäksi olimme majoittuneet kuukausi sitten Kievissä samaan aikaan samassa hostellissa.

Lauantai aamulla lähdettiin uudella innolla linja-autoasemalle kuulemaan, että kaikki bussit Chisinauhun on edelleen peruttu. Tunnelmat oli kun Amazing racessa, mutta saatiin lopulta järjestettyä yhteinen taksikyyti. Matka kesti 5 tuntia ja maksoi 20 euroa. Kyydissä oli mun ja Ruthin lisäksi moldovalainen ennustaja rouva, ukrainalainen jamppa ja meidän semiagressiivinen, mutta huumorintajuinen taksikuski. Sillä hetkellä kun me ylitettiin Ukrainan ja Moldovan välinen raja alkoi myös jäljet lumimyrskystä näkyä.

Chisinaussa meidän palkintona saatiin viettää aikaa ystävien kanssa, joihin oltiin tutustuttu Arrival trainingissä. Chisinaun vapaaehtoisyhteisö on jotain ihan muuta kuin mihin minä ja Ruth ollaan kahdestaan Minskissä totuttu. Niitä on paljon!

Carlo antoi meille paljon yksityiskohtaista tietoa Chisinausta, kuten sen että tämä kaupungin vanhin viemärin kansi on 1800-luvulta.

Sunnuntaina käveltiin ympäri kaupunkia ja käytiin torilla. Vaikka lumimyrsky oli jo poissa ja liikenne toimi kuten tavallisesti, kaatuneet puut täyttivät katukuvan ja muistuttivat myrskyn tuhoista.

Maanantaina vietettiin aikaa Euroopan suurimmalla hautausmaalla, Doina:lla. Oli kulunut viikko pääsiäisestä ja ihmiset kokoontuivat hautausmaalle nauttimaan ruuasta jo pois menneiden kanssa. Lisäksii hmiset toivat ruokakoreja kirkkoon siunattavaksi ja ruokaa jaettiin vähävaraisille. Meille kerrottiin, että perinteeseen kuuluu myös jakaa karkkeja lapsille, ja niin me tehtiin.

Chisinausta matka jatkui yön yli bussilla Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Mä olin sopinut ensimmäisen itse järkkäämäni sohvasurffaus-majoituksen. Me oltiin perillä kuuden jälkeen aamulla ja oltiin kuin kaks raatoa kun yritettiin löytää 24h mäkkäriä, jossa odottaa pari tuntia ennen kuin meidän oli tarkoitus tavata meidän hosti, Calin.

Calin osoittautui loistavaksi isännäksi ja oppaaksi, jolla oli paljon mielenkiintoisia ajatuksia vaihdettavana matkustamisesta, yrittäjyydestä ja no, kaikesta mitä nyt tulikaan mieleen. Huomasin, että mulla oli myös paljon kysymyksiä, mutta onneksi Calin jaksoi suhtautui mun uteliaisuuteen sopivalla hilpeydelle. Calin jätti meidät asunnolleen ja antoi avaimet niinkuin vanhoille tutuille. Me koottiin itsemme kasaan niin hyvin kun pystyttiin ja oltiin valmiita vihdoin nauttimaan auringosta ja lämmöstä! Tosin Ruthille olisi tainnut välillä riittää vähän vähempikin lämpöä, ja myönnetään, että lopuksi punoitti kyllä molempien ihot...

Vuokrattiin pyörät ja fillaroitiin pitkin Herastraun puistoa.

Calin, meidän sohfasurffaus isäntä.

Keskiviikkona päästiin Calinin kyydissä Brasovaan, jossa oltiin yksi yö hostellissa. Alunperin oltiin ajateltu viettää loppuloma Bukarestissa, mutta onneksi saatiin hyvät vinkit lähteä tutustumaan myös Transilvanian alueelle. Brasovasta jatkettiin aamujunalla vuorten ympäröimään Sinaian kaupunkiin, ja näkymät oli kuin Disney-filmissä.

Brasov.

Peles castle, Sinaia.

Iltapäivällä liftattiin Sinaiasta takaisin Bukarestiin.

Romania tuntui Moldovan jälkeen enemmän länsimaalaiselta, mutta köyhyyttä ja ongelmia riittää unionin rajojen molemmin puolin. Ennen reissua mä olin juuri katsonut Alizadin ja Koutaniemen Pahan jälkeen -dokumentisarjan jakson, joka kertoi Bukarestin kodittomien arjesta. Mietin jo ennen matkaa kuinka paljon sosiaaliset ongelmat näissä maissa näyttäyisivät turistille, ja kai se riippuu aina siitä mihin katsoo. Mutta mä halusin rikkoa mun turismikuplan ja nähdä myös ne tunnelmat Cara de Nordilla, vaikka Ruth ensin ihmetteli miksi mun täytyy päästä muuten vaan käymään rautatieasemalla. 

Me käveltiin ympäri aseman, mutta koska oli jo pimeää ei tohdittu olla siellä pidempään. Asemalla oli paljon väkeä, enimmäkseen yksittäisiä turisteja ja joitain paikallisia porukoita. Ulkona poliisi hätyytti yhtä porukkaa, mutta en ymmärtänyt miksi. Päällisin puolin tunnelma oli kuitenkin rauhallinen, asemalle tyypillistä vilskettä lukuunottamatta. Kaksi lasta tuli pyytämään rahaa. Nuorempi näytti noin viisi vuotiaalta, mutta sen askeleet oli kuin vanhan miehen, ja kupistaan se joi kahvia. Jäin miettimään miksi en antanut.

Kun me oltiin jo kävelemässä takaisin metrolle, Ruth pysähtyi ottamaan kuvaa aseman reunalla olevasta muistomerkistä. Muistomerkin juurella oli kaksi miestä lastenvaunujen kanssa. Ulkoasusta päätellen olisi voinut kuvitella heidän olevan alueen kodittomia. Toinen miehistä äänteli oudosti, ja halusi selkeästi sanoa meille jotain, mitä ei ymmärretty. Mies viittoi osoittaen muistomerkin toiselle reunalle. Ruth käveli pois, mä pidin pienen etäisyyden, mutta katsoin mitä hän halusi näyttää. Miehen kaveri viittoi, kertoen ystävänsä olevan mykkä. Mykkä mies antoi mulle pantomiimi esityksen siitä kuinka muistomerkki oli pystytytte ensimmäisen maailman sodan muistoksi. Hymyiltiin sille että ymmärrettiin toisiamme. Kiitin, ja käännyin etsimään Ruthia. Olin lähdössä väärään suuntaan kun onneksi mun uusi tuttava riensi mun perääni, ja ohjasi mut takaisin Ruthin luo. Ehkä se oli vaan pieni hetki ja yksi kohtaus, mutta siinä oli mun mielestä jotain hienoa ja vilpitöntä. Mä kiitin ja toivotin kaikkea hyvää, en tiedä kuuliko hän, mutta uskon että hän ainakin tiesi mitä mä tarkoitin. 

 Cara de Nord, Bukarestin päärautatieasema.

Viimeinen yö vietettiin First Hostellissa Bukarestin keskustassa, joka oli ehdottamasti reissun paras hostelli. Aamulla nautittiin vielä lämmöstä ja osallistuttiin kävelykierrokselle ympäri vanhaa kaupunkia. Kotimatkalla saatiin viimeiset adrenaliinit kun jännitettiin ehdittäänkö ajoissa meidän jatkolennolle Kievistä Minskiin. Ja me päästiin turvallisesti takaisin kotiin, sateisiin Minskiin, mutta olihan se aikamoinen reissu!