Todisteita työnteosta

Kun joulukuu oli kulunut pitkälti lomailessa, tuntui hyvältä aloittaa tammikuu reippaalla työnteolla. Kymmenen päivän työputki taisi pitää sisällään vain kaksi toimistopäivää, ja muuten viilletettiin lasten luona eri laitoksissa ympäri maata. Juhlakausi vaan ei tunnu vieläkään olevan päättynyt, joululaulut soi kaupungilla edelleen. Joulua ja uutta vuotta on vietetty moneen kertaan, monessa paikassa, eri kalentereiden ja uskontojen mukaan.

Chervin

Tän vuoden ensimmäinen toimistopäivä vaihtui lennosta vierailulle Chervenin orpokotiin. Vietettiin iltapäivä poikien ryhmässä, askarreltiin, juotiin teetä ja vastaanotettiin uusi vuosi tähtisädetikkujen ja ilotulitusten saattelemana. Mennen tullen voitti toimistossa istumisen.

Petrikov

Seuraavana päivänä herättiin aikaisin ja lähdettiin ajamaan kohti Petrikovia, jossa sijaitsee tyttöjen suljettu laitos. Töyssyinen matka Petrikoviin kestää noin neljä tuntia, ja yhteensä kahdeksan autossa vietetyn tunnin vastineeksi saimme viettää kolme tuntia tyttöjen kanssa. Meillä oli mukana iso joukko vapaaehtoisia ja järjestimme tytöille erilaisia tehtäväpisteitä, joita he kiersivät pienemmissä ryhmissä. Lopuksi jaettiin palkintoja, karkkeja, joulukortteja ja kuulumisia.

Goradiche

Viikonloppuna olin luvannut lähteä Ruthin mukaan Goradichin orpokodille viettämään ortodoksista joulua. Orpokoti on nimenä harhaanjohtava, sillä laitoksen kahdestasadasta "lapsesta" todellisuudessa enää vain 50-60 on alle 18 vuotiaita. Monella on fyysisiä ja/tai psyykkisiä haasteita, osa lapsista on erittäin vaikeasti vammaisia, toiset ylivillkaita, toiset taas täysin toimintakykyisiä. Kyseessä taisi olla mun viides käynti ja joka kerta mun fiilikset siellä käy laidasta laitaan. Edelleen on tilanteita kun joudun epämukavuusalueelleni, mutta joka kerta mun siellä olo käy luontevammaksi ja mä osaan nauttia siitä aiempaa enemmän.

Mun täytyy myös muistuttaa, että vaikka laitosvierailuilla me otetaan paljon kuvia ja kerrotaan tarinoita, näytetään sitä yhteistä iloa ja riemua, niin kuuluu myös orpokodin arkeen surua ja ikäviä asioita, joita puolestaan mä en voi julkisesti esittää.

Osa lapsista ja aikuisista on tullut mulle läheisimmiksi kuin toiset. Tällä kertaa tietoisesti valitsin viettää enemmän aikaa erään pojan kanssa, koska koen, että hän ei ryhmässään saa riittävästi huomiota, niinkuin toisaalta ei varmasti kukaan mukaan... Mutta siinä pojassa on jotain. Vaikka tietysti kaikki lapset on yhtä tärkeitä, niin siinä pojassa on vain mulle jotain erityistä. Ehkä välillä koen syyllisyyttä siitä, että toiset lapset tulee lähemmäks kuin toiset ja niihin kiintyy enemmän, mutta toisaalta sen myöntäminen on mun mielestä vain inhimillistä. Kun mä nään tän pojan siellä ryhmässä, sen katseesta paistaa poissaolo. Ja hetki myöhemmin, kun hän saa nauttia jakamatonta huomiota, ja tilaisuuden leikkiä, se hymy ja nauru on mun lempiasioita koko paikassa. Hänelle mä vain toivoisin niitä hetkiä enemmän.

Joulutunnelmaa orpokodille toivat upeat koristeet, joita löytyi joka huoneesta, käytäviltä ja ikkunoista. Mahtipontinen joulukuusi komeili kolmoskerroksen juhlasalissa, ja mietin miten ihmeessä se on sinne tuotu. Ikkunasta, ne kertoi, mutta silti mun on vaikea käsittää miten se on mahtunut. Kuvat ei tee sille oikeutta, se oli massiivinen!!

Joulujuhlaa oli ilmeisesti vietetty virallisemmin jo edeltävällä viikolla ja orpokodilla oli vieraillut muun muassa kylän pastori sekä pakkasukko. Valtiolta lapset saivat karkkia, ja osa nautti lisäksi vapaaehtoisten tai perheiden lähettämistä joululahjoista. Joulupäivänä me nähiin myös yksi kylän pojista pyöräilevän orpokodille. Se oli tullut tuomaan joulutervehdyksen; kortin ja suklaata vanhalle luokkatoverilleen.

Kolme päivää orpokodilla kului muuten jo aika rutiinilla. Vietettiin aikaa eri ryhmissä, ulkoiltiin, pelailtiin pelejä ja vietettiin aikaa yhdessä. Jaettiin mekin karkkeja, laulettiin joululauluja ja tanssittiin. On rauhallisia hetkiä kun vaan jutellaan tai ollaan sylissä, ja välillä taas musta tuntuu kuin mä oon keskellä sirkusta, lapset kiipeilee kilpaa syliin, tappelee huomiosta, tai hyppii seinille ja esittelee huomion toivossa temppujaan. Ruoka-aikoina autettiin sängyissä olevien lasten ruokailussa ja iltaisin kun muut ryhmät menivät nukkumaan me käytiin teellä itsenäistyvien nuorten luona. 

 

Maanantaina itsenäistyvien nuorten opettaja esittelikin meille heidän uutta ohjelmaa, jossa osa laitoksissa asuvista yli 18-vuotiaista nuorista harjoittelee itsenäisen elämän käytännön taitoja. Tavallisia ja tärkeitä asioita, jotka on monelle itsestäänselvyyksiä, mutta koko elämänsä laitoksessa vietäneelle ne vaativat opettelua. Yhdessä opetellaan miten hoidetaan asioita, huolehditaan talouden pitämisestä tai asioidaan kaupassa, kampaajalla, pankissa, ja yhdessä mietitään myös tunteiden ja konfliktien hallintaa, mitä voin tehdä silloin kuin ärsyttää ja palaa pinna. Loistava ohjelma, jolla on saatu aikaan jo upeita tuloksia! Ohjelmaa toteutetaan Voice of Heart järjestön mallin mukaisesta ja tukea se saa myös YK:n demokratiarahastolta.

Myös Sergei oli siellä viettämässä joululomaa. Mä olin tavannut Sergein ensi kertaa maaliskuussa, silloin se oli viettäyt koko elämänsä orpokodilla. Nyt hän on 21-vuotias opiskelija. Syksyllä oikeudenkäynnin jälkeen, jossa oli todettu että hänellä on riittävät taidot ja kyvyt itsenäiseen elämään, oli hän saanut "oikeudet itsenäisyyteen" ja muuttanut Baranovichiin.

Yllätysreissu

Goradischen jälkeen palasin takaisin Minskiin, ja ajatus rauhallisesta loppuviikosta toimistolla tuntui miellyttävältä. Mutta yllätyksiä oli taas edessä ja täytyi sopeutua nopeasti muuttuviin suunnitelmiin. Pääsin toismistolle ja kuulin, että seuraavana päivänä lähdettäisiin loppuviikoksi reissuun.

Pakkasin repun uudelleen ja pian istuin taas marshrutkan kyydissä. Mukana oli meidän oma tiimi ja nuoria suljetuista laitoksista. Tän kertaisen kolmen päivän tapaamisen teemana oli oppilashallitukset; tavoitteena oli lisätä oppilaiden tietoa ja keskustella erilaisista tavoista olla mukana päätöksenteko prosesseissa ja kannustaa oppilaita aktiiviseen toimijuuteen. Vastapainoksi luvassa oli erilaisia aktiviteetteja ja pelejä. Myös mä olin valmistellut päivän varoitusajalla yhden ryhmäkerran vapaaehtoistyöstä ja EVS:stä.

Kolme päivää kului siivillä. Leirintäkeskus oli varmasti parhaita, missä me ollaan vuoden aikana tapahtumia järjestetty ja tämä yksi niitä tärkeitä tapahtumia, jotka muistutti kuinka siistiä hommaa me tehdään. Nuorisotyö on muutakin kuin vain keskustelua ja ohjausta, se on yhdessä tekemistä, kannustusta ja itsensä ylittämistä. Puolin ja toisin! Meillä oli mahtava ja aktiivinen noin kahdenkymmenen nuoren porukka. Me keskusteltiin tärkeistä asioista vakavasti, mutta tehtiin myös paljon yhteisiä harjoituksia käytännössä ja naurua riitti.

Yuliyan kanssa päästiin nuorten mukaan osallistumaan köysiradalle. Meillä oli kaksi reitti vaihtoehtoa, helpompi ja sitten se toinen. Ohjaaja sanoi, että jos onnistuu tekemään 12 leuanvetoa selviää haastavammastakin radasta. Mä sanoin Yuliyalla, että en pysty tekemään edes yhtä, mutta silti mun jalat seurasi sen perässä haastavammalle reitille...

Oli mahtavaa jakaa se jännityksen tunne yhdessä nuorten kanssa, joista kaikki osallistui. Mun työ on usein kannustamista ja motivointia, mutta tällä kertaa mä olin itse sen tarpeessa. Mä roikuin kiipeilyseinällä, tiesin että mun voimat ei pidä mua siinä enää kauaa, mutta samalla olin jähmettynyt enkä tiennyt miten pääsen eteenpäin. Mä en uskonut, että pystyn siihen. Toiset uskoi ja tsemppasi. Reitin puolivälin jälkeen oli mahdollista valita oikotie. Ruth varoitti mua, että reitti ei käy helpommaksi ja edellä kulkevat pojatkin näyttivät olevan hankaluuksissa. Kiitin varoituksesta, mutta kun näin kuinka Yuliya jatkoi mun edellä, en mäkään ollut aikeissa luovuttaa. Kun mun täytyy joskus selittää ja yrittää kääntää, mitä sisu tarkoittaa, niin tämä oli sitä. Mun voimat oli jo loppu, mutta sisu toi mut maaliin. Ja se tuntui niiiiin hyvältä! Mä myös uskon, että mä en ollut ainut siitä porukasta, joka tunsi sen itsensä ylittämisen riemun. Ja seuraavana ja vielä sitä seuraavana päivänä tunsin myös mun koko kehon jokaisen lihaksen.... Päivän päätteeksi me päästiin vielä saunomaan!

Mä ylitin itseni myös kun me tehtiin ryhmätehtäviä. Olin kahden pojan kanssa samassa ryhmässä, ja meidän tehtävä oli listata oppilashallituksen eri tehtäviä ja tarkoituksia. Yhteinen kieli oli venäjä, joten sitä ei siis juuri ollut. Ja niin mä ajattelin, että pojat hoitaa homman kotiin eikä mulla oli juuri siihen työhön annettavaa. Mutta toisin kävi, pojat kannustivat mua osallistumaan eikä päästäneet helpolla. Niimpä aloin yrittää kääntää mun ajatuksia sanoiksi, ja pojat keskittyivät auttamaan mua löytään oikeita sanoja. Niin me tehtiin sekin tehtävä yhdessä. Mä olin ylpeä itsestäni että sain ajtukseni joten kuten ilmaistua, mutta enemmän mä olin ylpeä pojista, ja niiden ryhmätyöskentelytaidoista. Ne ottivat myös ryhmän "heikoimman lenkin" eli mut huomioon, kannustivat ja tehtävä suoritettiin yhdessä, vaikka helpompi vaihtoehto olisi varmasti ollut tehdä tehtävä kahdestaan.

Tammikuu jää mun EVS-jakson viimeseksi kuukaudeksi, mutta aika ei mee hukkaan. Vaikka meillä on ollut huikeita lomareissuja, niin ei siitä pääse mihinkään, että tää homma itsessään on vaan niin mahtavaa!