Juhannus

Viime viikolla tuli kolme kuukautta lähdöstä ja ehkä se on ollut jonkinlainen kriisinpaikka. Tunnelmat heitteli laidasta laitaan, mutta viikonloppu kuitenkin nosti mut taas huipulle. Kirjaimellisesti tuli käytyä korkeella.

Alkuviikosta sain suomen kielen opiskelijoiden välityksellä kutsun Suomen diplomaatin Laurin luo, hänen järjestämäänsä suomalaisen musiikin iltaan. Vaikka Suomella ei ole Minskissä omaa suurlähetystöä, on meille pieni kahden ihmisen pyörittämä osasto.

Kutsu diplomaatin luo kuulosti mun korvaan viralliselta. Mulla oli mekko päällä. Enkä oikein tiennyt mitä siellä tehdään tai ketä siellä olisi. Tarjolla oli ruokaa ja juomaa, ohjelmassa levyraati.

Screenillä pauhas Hubba bubba, ja täydellinen Ruisrock tunnelma. Ikävöin jo etukäteen tulevaa festarikesää, jonka missaisin. Juhannusta, ja kavereita. Sannin 2080-luvun aikana mietin, että ei ehkä ollut hyvä idea koti-ikävän helpotukseen.

Mutta kyllä se oli. Se hajottava tunne, mitä helposti sanoo koti-ikäväksi, voi olla välillä muutakin. Välillä se on sitä, että vaikka ympärillä on ihmisiä, ei aina tunne yhteyttä. Tai sitä, kun ihmiset ympärillä vaihtuu niin nopeasti ja liian monen tutun näkeminen jää vain yhteen kertaan.

Mutta siellä se yhteys löytyi hetkessä. Musta tuntui, että olisin tullut enemmin joidenkin tosi läheisten sukulaisten luo kuin minkään sortin viralliseen tapaamiseen. Klikkasi. Jo yhdessä illassa tämä perhe valloitti mun sydämen. Siellä mä istuin pikkutunneille saakka olohuoneen lattialla, ja olin niinkuin kotona. Ja samalla mua jo riisti tieto siitä, että kahden kuukauden päästä hekin on lähteneet seuraavaan kohteeseen.

Mutta jos ei mietitä nyt niitä mitä mä missaan, koska tilalle tulee kaikkea muuta. Ja juhannuksenkin sain jo tänä vuonna etukäteen...

Lauantaina kokoonnuuttiin Ruotsin keskuksen järjestämällä Midsommar-piknikille. Paikalla oli suomen kielen opiskelijoiden lisäksi myös ruotsin ja norjan kielen opiskelijoita sekä muutama expatti. Meillä oli juhannussalko, kukkaseppeleet, shaslik, mölkky ja oma bändi. Ja vaikka se ei oo mun juhannusperinteeseen aiemmin kuulunut, niin tällä kertaa tanssittiin piirissä juhannussalon ympärillä joululaulujen tahtiin..

Piknik oli järjestetty Minskin ulkopuolella olevan ulkoilmamuseon alueella. Me oltiin Nastjan kanssa lähdössä kiertelemään museoalueen nähtävyyksiä, kun saatiin toinen idea.

Se oli siistiä. En ehtinyt edes jännittää kun yhtäkkiä olin jo tän kaverin kyydissä. Siellä me lennettiin ja kaarreltiin. Välillä se pysähtyi ja antoi meidän pudota vapaasti, mä kiljuin riemusta.

Vitebesk, unelmista totta

Kesäkuu alkoi aikaisella aamulla kun matkustimme marshutkalla, eli minibussilla Vitebskiin. Mun mielestä aikaisissa lähdöissä on aina oma tunnelmansa, ja niin on marshutkoissakin. Tällä kertaa marshutkan etulasissa roikkui rukousnauhan lisäksi wunderbaum, jossa luki sexoholic.

Muuten tilanne oli tuttu. Tiesin, että olimme matkalla World without bordersin järjestämään tapahtumaan, mutta mitä siellä tapahtuisi, tai mikä olisi minun roolini oli vielä täysin epäselvää.

Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen tapahtuma, vaan festivaali, joka lupasi tehdä unelmista totta, Мечты сбываются. Tapahtuma kesti kaksi päivää ja sen pääroolissa oli noin 100 lasta. Lapset tulivat laitoksista eri puolilta Valko-Venäjää ja kukin ryhmä oli valmistellut oman esityksensä tapahtumaa varten. Kaikkien yhteinen teema oli tulevaisuus ja vuosi 3017. Torstain semifinaalissa kaikki pääsivät esiintymään konserttitalossa, ja esitysten perusteella jury valitsi jatkoon pääsevät. Jatkoon päässeet esiintyivät perjantaina gaala-konsertissa samalla lavalla muiden valko-venäläisten supertähtien kanssa. Konsertti järjestettiin Vitebskin kuuluisalla amfiteatterilla, jonka katsomoon kerääntyi noin 4000 ihmistä.

Festivaalin suunnittelu ja sen toteuttaminen vaati monen eri osapuolen panostusta ja yhteistyötä. Olin saanut todistaa työn määrää ja kiirettä ennen tapahtumaa meidän omalla toimistolla, mutta myös vierailullani Garadichin orpokodissa. Festivaali on monelle vuoden kohokohta ja siihen valmistautuminen on pitkä prosessi, johon kuuluu harjoitusten lisäksi myös mm. rekvisiitan ja esiintymisasujen valmistamista. Myös paikan päällä oli monta asiaa, joita piti ottaa huomioon. Suuri joukko paikallisia vapaaehtoisia auttoivat huolehtimaan siitä, että kukin ryhmä ja tarvittavat tarvikkeet oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vapaaehtoiset tukivat ja kannustivat, ja eritysesti pojat saivat tarjota apuaan pyörätuolien kantamisessa portaikoissa sekä linja-autolla matkustettassa. Tapahtuman järjestämisessä on niin paljon pieniä muuttuvia tekijöitä, joita ei etukäteen tulisi edes ajatelleeksi, mutta hyvässä hengessä, hyvällä tiimillä, kaikki hoituu!

Kun torstai aamuna saavuttiin Vitebskiin minut esiteltiin omalla tiimilleni, jonka kanssa kommunikointi tulisi tapahtumaan venäjän kielellä. Olin samassa porukassa kahden paikallisen vapaaehtoisen, Astopin ja Vladan kanssa, ja meidän vastuulla oli ryhmä Navinkista, Minskistä. Välillä tuntui, että aivot olivat tulessa kun yritin ymmärtää mistä puhuttiin, saati sitten muodostaa omia lauseita. Liikuin jo tutuksi tulleella epämukavuusalueellani kun en tiennyt mitä ympärilläni tapahtuu, tai mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Välillä se taisi näkyä myös mun naaamasta. Ja kyllä se turhauttaa, kun yrität selvittää mitä tapahtuu seuraavaksi, ja ainut vastaus on että älä huoli, kaikki on hyvin... Mutta oikeessa he aina olivat, kaikki oli hyvin. Mulla oli lopulta kova luotto mun tiimiin, ja ne huolehti lasten lisäksi myös siitä, että mä tiesin edes suurinpiirtein missä mennään. Ja oli meillä omat hetkemme työtuntien ulkopuolellakin. Vaikka kommunikointi asiasisältöineen saattoi välillä ontua, me opittiin paljon, oltiin luovia, naurettiin ja nautittiin.

Mutta se mitä me saatiin nähdä, todistaa, ja kuulla oli ne toinen toistaan upeammat esitykset. Nää lapset on lahjakkaita, ja päättäväisiä, ne on tehnyt kovan työn valmistautuessaan esityksiinsä, mutta ennen kaikkea mä ihailen heidän rohkeutta. Rohkeutta nousta lavalle tuhansien ihmisten edessä. Lauluja, tanssia, tarinoita ja toinen toistaan näyttävämpiä puvustuksia, ja koreografioita. Siellä ne teki omista unelmistaan totta! 

Mun oma suosikki oli Boqushevsk. Heidän esitys oli moniulotteinen ja siinä oli hyödynnetty eri elementtejä ja menetelmiä. Ryhmä teki upeita koreografioita isojen punaisten ja valkoisten kankaiden avulla. Tai no, finaalissa värit olivat vaihtuneet valkoiseksi ja siniseksi... Juryn pyynnöstä. Kuulemani mukaan, perusteluja ei oltu sanottu suoraan, "mutta tiedettehän kuinka kaikki eleet voidaan tulkita miten vain..." Politiikkaa ei kai voi paeta edes lasten konsertissa, mutta oli värit mitkä tahansa, esitys oli kokonaisuudessaan nerokas, ja ansaitsi voittonsa!

Ja yksi kuvakertomus siitä, mitä tapahtuu kulissien takana, kun viralliset osuudet on hoidettu...

Kiitos Vitebesk, ja kaikki jotka olitte osa sitä! Sain enemmän kuin osasin antaa.