Lisää improa!

Hyvä flow jatkuu edelleen. Eilen taas olin varma siitä, että tää vuosi on mulle, uusille jutuille ja sille, että sanoo kyllä. Ja, että tää on parasta mitä mä nyt tiiän! Eilen sain taas ylittää itseni. Kymmenen vuoden tauon jälkeen vihdoin uskaltauduin improharkkoihin. Ja kyllä kannatti, tästä mä tykkään ja tätä mä haluan lisää!! (tosin kalenterissa neljä seuraavaa tiistaita on jo buukattu, mutta sen jälkeen aion raivata tälle säännöllisen tilan mun tiistai-iltoihin. Lupaan.)

Kun mä olin 14-15-vuotias kävin yhden vuoden teatterikerhossa. Se oli ihan huikee harrastus, mutta sitten se jäi. Pitkään aikaan en sitä sen enempää edes muistanut tai miettinyt kunnes viime vuonna Espoon kaupungilla työskennellessäni löysin taas yhteyden teatteriin. Lastensuojelun kentällä yhdessä Hyvä kätilö-teatteriryhmän kanssa, käytimme tarinateatteria niin asiakastyössä kuin myös työyhteisössä. Ja se oli parasta! Sosiaalityö ja luovat menetelmät kuuluu yhteen ja arvostan, että sain tehdä työtä paikassa, jossa tämä tunnustettiin.

Viime vuonna kävin pitkästä aikaa myös katsomassa improryhmien esityksiä ja aloin hiljaa vähitellen miettiä voisinko vielä joskus, edes jossain muodossa aloittaa itse oman teatteriharrastuksen uudestaan. Kynnys tuntui todella korkealta, ajatus lähinnä haaveelta jonkun toisen elämässä. Olisi ollut kiva kun olisin harrastanut teatteria aiemmin pidempään, mutta kiva kun tuli edes silloin kokeiltua. Jos olisin harrastanut pidempään ei esiintyminen varmasti jännittäisi nykyäään niin paljon. Ehkä en enää löytäisi rohkeutta lähteä uuteen ryhmään, aloittaa alusta. Haluaisin, mutta se tuntui olevan liian pitkällä epämukavuusalueella, ainakin se vaatisi vielä harkintaa. Ehkä se ei kuitenkaan oo mua varten, tai ehkä sitten joskus myöhemmin...

Valko-Venäjällä World Without Borderssilla olen päässyt myös seuraamaan ja olemaan mukana erilaisten luovien menetelmien käyttämisessä eri projekteissa. Tämän hetken suurimmassa projektissa teatteri tuo yhteen nuoria meidän kahdesta eri kohderyhmästä; lain kanssa konfliktissa olevia nuori sekä vammaisia lapsia ja nuoria aikuisia. N. 30 hengen ryhmä eri laitoksista, eri puolilta maata on huhtikuusta alkaen kokoontunut kerran kuussa näyttelijöiden ohjaamille kolmen päivän mittaisille workshopeille. Projekti tulee huipentumaan joulukuussa kun ryhmä pääsee esiintymään suuren yleisön eteen Minskissä, Gorki teatterin lavalla.

Mä seuraan kun ihmiset tekee makeita juttuja, ylittää rajojaan, uskaltaa yrittää siitä huolimatta, että se tarkoittaa myös riskiä epäonnistua. Ne on päättänyt yrittää vaikka, jännittää ja pelottaa. Ne ihmiset ja tarinat inspiroi mua. Eilen mua jännitti, pelotti etukäteen, että kohta nolottaa. Mutta mä olin päättänyt, että se kannattaa silti. Ja hei, mikä on pahinta mitä vois tapahtua? Ei Iisakaan usko, että taivas voi tippua.

Ja ne kahden tunnin improharkat. Mä oon vieläkin liekeissä siitä flowsta, ja siitä kuinka paljon mä nautin, enkä lopulta edes jännittänyt niin paljon kun olin pelännyt. Ja kuinka hyvältä se kaikki tuntui. Se ylitsepääsemätön ajatus, jonka mä onnistuinkin ylittämään. Ja mun fiilis on sata!!

Minsk 950

Mun keinu on taas korkeemmalla. Koti-ikävä on väistynyt kun oon taas keskittynyt huomaamaan, että kyllä mun koti on myös täällä. Välillä ne on vaan pieniä hetkiä, mutta joilla on iso merkitys.

Kun lähikaupan kassaneiti tulee supermarketissa ottamaan kädestä tervehtiäkseen, tai törmää kaupungilla sattumalta kavereihin. Kun saa puhelun ystävältä, kutsun illallisella, iltateelle tai ystävä tulee aamukahville. Se, että on kavereita ja ystäviä. Se kun saa kokee olevansa osa tiimiä, kun on töitä, joita tehdään yhdessä. Eilen se oli se, että ystävän luona voi olla niinku kotonaan, maata iltahepulissa keskellä lattiaa, ja olla siitä onnellinen.

Viikonloppuun mahtu paljon ohjelmaa ja hyviä fiiliksiä. Minskissä juhlittiin kaupunkiviikonloppua ja kaupungin 950-vuotissynttäreitä. Tuntu, että syksy unohtui hetkeksi, ja kesä oli tullut takaisin. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, aurinko paisto ja ihmiset oli taas ulkona. Musiikkia, ilotulituksia ja popcornin tuoksu.

Lauantaina tehtiin Volhan luona suomenkielen opiskelijoiden kanssa karjalanpiirakoita ja vispipuuroa. Samalla ihailtiin ikkunan ohi lentävien kuumailmapallojen virtaa., joka oli osa kaupunkiviikonlopun tapahtumia.

 

Sunnuntaina myös World Without Borders järjesti tapahtuman, Я могу, (minä osaan). Tapahtumaan kuului musiikkiesityksiä, myyjäiset ja näyttely käsitöistä, joita laitoksissa olevat lapset ja nuoret ovat itse valmistaneet. Ja me saatiin pitkästä aikaa olla töissä. Sellaisissa töissä, jotka muistutti mua tän homman parhaista puolista. Se tunne kun voi olla avuksi, ja ne ihmiset, kenen kanssa me tätä hommaa tehdään. Jälleennäkemisen riemu, hymyt ja halaukset. Se jännittävä tunnelma takahuoneessa, viime hetken tsemppaukset ennen esiintymisiä ja kylmät väreet mun iholla kun kuulin taas Mihailin laulavan. Nää on superstaroja ja sankareita, jotka antaa mulle insipiraatiota!  

Vapautta ilman rutiineja

EVS-jakson puoliväli. Kuusi kuukautta, puoli vuotta, edessä ja takana.

Kun mä mietin, mitä kaikkea on puolessa vuodessa tapahtunut en meinaa uskoa. Elämä on kulkenut lujaa ja tarjonnut enemmän kun oisin osannut pyytää. Mä oon oppinut, nauttinut, ja viihtynyt, mutta kyllä mua välillä myös turhauttaa ja ärsyttää. Viime päivinä oon taas miettinyt, että mitä mä teen täällä ja miksi. Jos meidän isoimmat projektit ja kesäleirit on jo takana, mitä me tehdään seuraavat kuus kuukautta?

Mulla on mielessä paljon reissuja ja lomasuunnitelmia, mutta se ei tunnu pelkästään riittävän. En mä voi olla täällä vaan toteuttamassa mun vapaa-ajanhaaveita, enkä haluakkaan. Mä haluaisin olla täällä meidän projektin takia, en siitä otettujen lomien vuoksi. Mä kaipaan enemmän töitä, suunnitelmallista ja tavoitteellista työntekoa. Sellaista työtä, jonka mä voin kokea tärkeeksi ja merkitykselliseksi. Sellaista työtä mä oon täällä välillä päässyt tekemäänkin, mutta tällä hetkellä se tuntuu puuttuvan.

Kun mua turhauttaa mä ikävöin kotia ja kaikkea siihen liittyvää. Perhettä, ystäviä, lemmikkieläintä, mökkiä ja rantasaunaa. Pieniäkin asioita, hetkiä. Välillä mun mieli piirtää kuvia Helsingin kaduista, mun lähikaupasta, ja siitä, miltä tuntuu tulla kotiin, herätä viikonloppu aamuna omasta sängystä, keittää kahvia, astua paljain varpain mun täydelliselle valkokeltaiselle villamatolle, käydä suihkussa siinä pienessä ahtaassa pesuhuoneessa kun suihkuverho tarrautuu kiinni selkään. Sitä tunnetta, kun tietää ilman epävarmuuttaa miten toimia, ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, ymmärtää mitä itsestä puhutaan, kun osaa vastata änkyttämättä ja tulee kerrasta ymmärretyksi.

Kai arki on arkea joka paikassa, ja täällä se vaan on erilaista ja rutiinitomampaa kuin mihin oon aiemmin tottunut. Jos mä olisin Suomessa mä kaipaisin samallalailla jonnekkin toisaalle, kaipaisin sitä vapautta, mistä mä saan täällä nyt nauttia. Tylsistyisin välillä siihen arkeen ja rutiineihin. Just niihin juttuihin, mitä mä nyt täällä kaipaan.

Miten voi samaan aikaan odottaa niin paljon tulevaa, ja samalla haluta elää täysillä hetkessä, koska tietää, että tääkin on kohta jo ohi. Ja kohta on sekin ohi mitä mä nyt odotan, ja sitten odotan taas seuraavaa ja seuraavaa. Mä tiedän, että odottaminen on loputonta, mutta mielen pysäyttäminen on silti niin kovin vaikeeta.

Mä haluaisin nauttia mun jokaisesta hetkestä Valko-Venäjällä, ottaa joka päivästä kaiken irti ja olla läsnä kaikessa mitä mä teen, mutta mun mieli on yhtä levoton kuin se on aina ollutkin. Se järjestää päässä tulevien päivien tapahtumia, tehtäviä, odottaa tulevia vieraita, tulevien kuukausien reissuja, ja näkee jo kaukana häämöttävän joululomankin lähestyvän. Se näkee hämärästi myös mun EVS-ajan päättyvän, osittain odottaa sitä, odottaa jo seuraavaa tuntematonta sen jälkeen, ja osittain pelkää oonko mä silloin vielä kuitenkaan valmis lähtemään. Ja voiko kaiken tän hektisyyden ja vapauden jälkeen mikään "tavallinen" sittenkään tuntua miltään?