Kerran joulukuun aikaan

Muistanks mä väärin vai, meneekö mulla vaan unelmat ja todellisuus keskenään sekaisin. Mutta kun näin kuinka Venäjän suurlähetystön virkailija liimasi viisumin mun passiin, alkoi haaveet muuttua todeksi.

Oli vaihtunut joulukuuksi. Perjantai iltana me saavuttiin Ruthin kanssa Moskovaan. Meidän Minskissä asuva ystäväpariskunta houstasi meitä viikonlopun heidän kakkkosasunnolla Moskovan ulkopuolella. Pelkästään tunne siitä, että vihdoin kaiken stressin jälkeen me oikeesti oltiin Venäjällä toi jo tyytyväisyyttä. Moskova tarjosi elämyksiä ja esitteli meillä monet puolensa. Välillä piti miettiä missä me oikein ollaan, ja business centerin pilvenpiirtäjien keskellä musta tuntui melkein siltä kuin olisin matkustanut takaisin Shanghaihin.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä yöjuna kuljetti meidät Pietariin ja siitä se todellinen satu vasta alkoi. Viikko aiemmin en olisi uskonut, että koskaan pääsen perille, ja yhtäkkiä olinkin sen haaveen keskellä, Suomen pääkonsulaatissa seuraamassa Teemun ja orkesterin harjoituksia itsenäisyyspäivän juhlaa varten. Tango soi aivan niinkuin viisi kuukautta aiemmin kun viime kerran nähtiin Minskissä, ja samalla tuntui kun siitä ei olisi kulunut hetkeäkään. Ja kun mä näin Pipsan, Tanjan ja Laurin, musta tuntui kun olisin tullut taas kotiin. Purin hammasta ettei kyyneleet karanneet mun poskille.

Pietari lumosi kauneudellaan ja samalla me elettiin satavuotiaan Suomen juhlahumussa. Välillä oli vaikea muistaa ollaanko Suomessa vai Venäjällä. Me majoituttiin pienessä Liki Loft hotellissa ihan pääkonsulin vieressä, jossa tarjoiltiin aamupala sänkyyn. Me vietettiin myös paljon aikaa Laurin perheen asunnolla. Päästiin jopa heittämään pari kertaa löylyäkin edustussaunan kiukaalle.  Nautittiin Pietarin ravintolakulttuurista, maistettiin venäläistä viiniä, ja samalla muistettiin hyvin satavuotiaan kotimaan historiaa. Myös Ruth löysi oman suomalaisen identiteettinsä ja nyt se esittelee jo sujuvasti itsensä Riitta-Liisana.

Liki Loft Hotel.

Tyttöjen saunailta.

Pipsa oli saanut ajatuksen limusiinista. Mun ensireaktio oli empivä, eiköhän se nyt oo jo vähän liian yliampuvaa, mutta muu tiimi osti ajatuksen samantien. Ja niin kasuaalista kuin voi, oli punainen limusiini odottamassa meitä tiistai iltana pääkonsulin edustalla.

Pääkonsulaatin järjestämä itsenäisyyspäivän vastaanotto oli tietysti koko viikon kohokohta, ja siihen valmistauduttiin kuin hääpäivään. Mä olin tehnyt elämäni parhaan kirppislöydön kun löysin täysin sattumusten varassa mun juhlamekon eräältä Minskiläiseltä kirpputorilta. Mun mielestä se oli parempi kuin mitä olisin osannut etsiä, enkä ollut uskoa, että se oli vielä täysin sopivan kokoinen! Enkä kehtaa edes sanoa kuinka halvalla se lähti... Ja yllätys mulle oli sekin, kun Oksana alkoi kertoa toimistolla tarinoita mekon suunnittelijasta. Mä en olisi edes tiennyt, mutta niin se väitti, että mekko on Tadashi Shojin suunnittelema. Samalla Oksana esitteli netistä saman suunnitelijan New York Fashion viikolla esillä olleita mekkoja..

Itsenäisyyspäivän juhla järjestettiin Venäjän etnografisella museolla ja tila jo itsessään oli loistelias. Ulkopäin rakennus oli heijastettu sinivalkoisin valoin ja glamouri jatkui sisälle mentäessä. Juhlaan saapuessa kättelimme pääkonsulaatin päällikön Anne Lammilan ja toivotimme hyvää itsenäisyyspäivää. Teemu Roivaisen esittämä Finlandia hymni kruunasi tunnelman lopullisesti. Siinä oli arvokkuutta ja kunniaa, luulen että vähintään joka toisen juhlavieraan silmäkulmakin taisi sillä hetkellä kostua. Mä tunsin vilunväreet päästä varpaisiin.

Iltaan kuului tietysti hyvää ruokaa, juomaa ja maailman parasta Napue gin tonicia. Meidän kunniavieraat Teemu Roivainen ja Sami Majamäki vastasivat orkesterin kanssa juhlaväen tanssittamisesta, Joni Pakanen puolestaan taikoi juhlaväen päät pyörälle. Se oli epäilemättä arvokkain ja hienoin juhla, johon oon koskaan osallistunut. Mä tunsin kiitollisuutta ja ylpeyttä, että sain olla osa sitä, mutta myös siitä, että sain jakaa sen niiden ihmisten kanssa, joita kulunut vuosi ja se viikko oli mun ympärille tuonut.

Kun mä päätin, että haluan lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi niin mun ajatus oli, että mulla on varaa alentaa mun elintasoa vuodeksi. En tiennyt mitä odottaa, mutta päätin, että selviän. Aattelin että otan vastaan mitä tulee; opin, kasvan ja kehityn. Ei varmaan tarvi sanoa, että on ollut aika makea taival, ja onhan niitä haasteita ja heikkoja hetkiäkin riittänyt, mutta ton reissun aikana piti taas miettiä, että miten tässä näin pääsi käymään. Ei tullut silloin mieleen, että tähän vuoteen kuuluisi myös limusiiniajelua ja iltapukuloistoa Pietarissa.

Ja kun joku kysyi millaista oli Venäjällä tai miten reissu meni, niin mua vähän ärsytti. Se ärsytti, koska tuntuu että ei sitä voi selittää. "Tosi hienot juhlat" ei vaan riitä... Se oli kupla joka sulkee todellisuuden ulkopuolelleen. Kupla, jonka sisällä on ihmisiä, joita ei ole ehkä nähnyt koskaan aiemmin tai parhaita ystäviä, ihmisiä, jotka tuntuu perheeltä tai vaan hyvänpäiväntuttuja, mutta siinä hetkessä niistä tulee jotain muuta, niillä on omat juttunsa, jotka kulkee omilla taajuuksilla. Ja kun siinä kuplassa elää viisi päivää, oli arkeen paluu haastavaa yhdelle jos toisellekin.

Vaikka en taas tiedä saattoiko sitä mun kohdalla arjeksi kutsua. Juhlat jatkui kun mä palasin Minskiin. Sain juhlia toisen kierroksen satavuotiasta Suomea Minskin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, ja lisäksi juhlittiin World Without Bordersin ja meidän laitoksissa olevien lasten kanssa joulua ja uutta vuotta. Ja kun joulukausi oli aloitettu, jatkui se vielä kahden viikon lomalla kotimaassa.

Kiitos Pietari, lupaan, että me nähdään vielä.