Juhannus

Viime viikolla tuli kolme kuukautta lähdöstä ja ehkä se on ollut jonkinlainen kriisinpaikka. Tunnelmat heitteli laidasta laitaan, mutta viikonloppu kuitenkin nosti mut taas huipulle. Kirjaimellisesti tuli käytyä korkeella.

Alkuviikosta sain suomen kielen opiskelijoiden välityksellä kutsun Suomen diplomaatin Laurin luo, hänen järjestämäänsä suomalaisen musiikin iltaan. Vaikka Suomella ei ole Minskissä omaa suurlähetystöä, on meille pieni kahden ihmisen pyörittämä osasto.

Kutsu diplomaatin luo kuulosti mun korvaan viralliselta. Mulla oli mekko päällä. Enkä oikein tiennyt mitä siellä tehdään tai ketä siellä olisi. Tarjolla oli ruokaa ja juomaa, ohjelmassa levyraati.

Screenillä pauhas Hubba bubba, ja täydellinen Ruisrock tunnelma. Ikävöin jo etukäteen tulevaa festarikesää, jonka missaisin. Juhannusta, ja kavereita. Sannin 2080-luvun aikana mietin, että ei ehkä ollut hyvä idea koti-ikävän helpotukseen.

Mutta kyllä se oli. Se hajottava tunne, mitä helposti sanoo koti-ikäväksi, voi olla välillä muutakin. Välillä se on sitä, että vaikka ympärillä on ihmisiä, ei aina tunne yhteyttä. Tai sitä, kun ihmiset ympärillä vaihtuu niin nopeasti ja liian monen tutun näkeminen jää vain yhteen kertaan.

Mutta siellä se yhteys löytyi hetkessä. Musta tuntui, että olisin tullut enemmin joidenkin tosi läheisten sukulaisten luo kuin minkään sortin viralliseen tapaamiseen. Klikkasi. Jo yhdessä illassa tämä perhe valloitti mun sydämen. Siellä mä istuin pikkutunneille saakka olohuoneen lattialla, ja olin niinkuin kotona. Ja samalla mua jo riisti tieto siitä, että kahden kuukauden päästä hekin on lähteneet seuraavaan kohteeseen.

Mutta jos ei mietitä nyt niitä mitä mä missaan, koska tilalle tulee kaikkea muuta. Ja juhannuksenkin sain jo tänä vuonna etukäteen...

Lauantaina kokoonnuuttiin Ruotsin keskuksen järjestämällä Midsommar-piknikille. Paikalla oli suomen kielen opiskelijoiden lisäksi myös ruotsin ja norjan kielen opiskelijoita sekä muutama expatti. Meillä oli juhannussalko, kukkaseppeleet, shaslik, mölkky ja oma bändi. Ja vaikka se ei oo mun juhannusperinteeseen aiemmin kuulunut, niin tällä kertaa tanssittiin piirissä juhannussalon ympärillä joululaulujen tahtiin..

Piknik oli järjestetty Minskin ulkopuolella olevan ulkoilmamuseon alueella. Me oltiin Nastjan kanssa lähdössä kiertelemään museoalueen nähtävyyksiä, kun saatiin toinen idea.

Se oli siistiä. En ehtinyt edes jännittää kun yhtäkkiä olin jo tän kaverin kyydissä. Siellä me lennettiin ja kaarreltiin. Välillä se pysähtyi ja antoi meidän pudota vapaasti, mä kiljuin riemusta.

Vitebesk, unelmista totta

Kesäkuu alkoi aikaisella aamulla kun matkustimme marshutkalla, eli minibussilla Vitebskiin. Mun mielestä aikaisissa lähdöissä on aina oma tunnelmansa, ja niin on marshutkoissakin. Tällä kertaa marshutkan etulasissa roikkui rukousnauhan lisäksi wunderbaum, jossa luki sexoholic.

Muuten tilanne oli tuttu. Tiesin, että olimme matkalla World without bordersin järjestämään tapahtumaan, mutta mitä siellä tapahtuisi, tai mikä olisi minun roolini oli vielä täysin epäselvää.

Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen tapahtuma, vaan festivaali, joka lupasi tehdä unelmista totta, Мечты сбываются. Tapahtuma kesti kaksi päivää ja sen pääroolissa oli noin 100 lasta. Lapset tulivat laitoksista eri puolilta Valko-Venäjää ja kukin ryhmä oli valmistellut oman esityksensä tapahtumaa varten. Kaikkien yhteinen teema oli tulevaisuus ja vuosi 3017. Torstain semifinaalissa kaikki pääsivät esiintymään konserttitalossa, ja esitysten perusteella jury valitsi jatkoon pääsevät. Jatkoon päässeet esiintyivät perjantaina gaala-konsertissa samalla lavalla muiden valko-venäläisten supertähtien kanssa. Konsertti järjestettiin Vitebskin kuuluisalla amfiteatterilla, jonka katsomoon kerääntyi noin 4000 ihmistä.

Festivaalin suunnittelu ja sen toteuttaminen vaati monen eri osapuolen panostusta ja yhteistyötä. Olin saanut todistaa työn määrää ja kiirettä ennen tapahtumaa meidän omalla toimistolla, mutta myös vierailullani Garadichin orpokodissa. Festivaali on monelle vuoden kohokohta ja siihen valmistautuminen on pitkä prosessi, johon kuuluu harjoitusten lisäksi myös mm. rekvisiitan ja esiintymisasujen valmistamista. Myös paikan päällä oli monta asiaa, joita piti ottaa huomioon. Suuri joukko paikallisia vapaaehtoisia auttoivat huolehtimaan siitä, että kukin ryhmä ja tarvittavat tarvikkeet oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vapaaehtoiset tukivat ja kannustivat, ja eritysesti pojat saivat tarjota apuaan pyörätuolien kantamisessa portaikoissa sekä linja-autolla matkustettassa. Tapahtuman järjestämisessä on niin paljon pieniä muuttuvia tekijöitä, joita ei etukäteen tulisi edes ajatelleeksi, mutta hyvässä hengessä, hyvällä tiimillä, kaikki hoituu!

Kun torstai aamuna saavuttiin Vitebskiin minut esiteltiin omalla tiimilleni, jonka kanssa kommunikointi tulisi tapahtumaan venäjän kielellä. Olin samassa porukassa kahden paikallisen vapaaehtoisen, Astopin ja Vladan kanssa, ja meidän vastuulla oli ryhmä Navinkista, Minskistä. Välillä tuntui, että aivot olivat tulessa kun yritin ymmärtää mistä puhuttiin, saati sitten muodostaa omia lauseita. Liikuin jo tutuksi tulleella epämukavuusalueellani kun en tiennyt mitä ympärilläni tapahtuu, tai mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Välillä se taisi näkyä myös mun naaamasta. Ja kyllä se turhauttaa, kun yrität selvittää mitä tapahtuu seuraavaksi, ja ainut vastaus on että älä huoli, kaikki on hyvin... Mutta oikeessa he aina olivat, kaikki oli hyvin. Mulla oli lopulta kova luotto mun tiimiin, ja ne huolehti lasten lisäksi myös siitä, että mä tiesin edes suurinpiirtein missä mennään. Ja oli meillä omat hetkemme työtuntien ulkopuolellakin. Vaikka kommunikointi asiasisältöineen saattoi välillä ontua, me opittiin paljon, oltiin luovia, naurettiin ja nautittiin.

Mutta se mitä me saatiin nähdä, todistaa, ja kuulla oli ne toinen toistaan upeammat esitykset. Nää lapset on lahjakkaita, ja päättäväisiä, ne on tehnyt kovan työn valmistautuessaan esityksiinsä, mutta ennen kaikkea mä ihailen heidän rohkeutta. Rohkeutta nousta lavalle tuhansien ihmisten edessä. Lauluja, tanssia, tarinoita ja toinen toistaan näyttävämpiä puvustuksia, ja koreografioita. Siellä ne teki omista unelmistaan totta! 

Mun oma suosikki oli Boqushevsk. Heidän esitys oli moniulotteinen ja siinä oli hyödynnetty eri elementtejä ja menetelmiä. Ryhmä teki upeita koreografioita isojen punaisten ja valkoisten kankaiden avulla. Tai no, finaalissa värit olivat vaihtuneet valkoiseksi ja siniseksi... Juryn pyynnöstä. Kuulemani mukaan, perusteluja ei oltu sanottu suoraan, "mutta tiedettehän kuinka kaikki eleet voidaan tulkita miten vain..." Politiikkaa ei kai voi paeta edes lasten konsertissa, mutta oli värit mitkä tahansa, esitys oli kokonaisuudessaan nerokas, ja ansaitsi voittonsa!

Ja yksi kuvakertomus siitä, mitä tapahtuu kulissien takana, kun viralliset osuudet on hoidettu...

Kiitos Vitebesk, ja kaikki jotka olitte osa sitä! Sain enemmän kuin osasin antaa.

Mitä on mielessä?

Musta tuntuu, että en oo kirjoittanut pitkään aikaan, en sillain oma-aloitteisesti ja spontaanisti. Ja nyt mä haluaisin, mutta en oo varma saanko itestäni tai ajatuksistani kiinni. 

Ehkä se on päällimmäisenä, että en oikein saa edes mun tän hetken tunnetilaa tunnistettua. Eikä auta, että istun samassa toimistohuoneessa neljän muun kanssa, ja meidän pomo päätti just laittaa jonkun paikallisen latinoräppilistan soimaan... Mutta ei se mitään, mä oon aika hyvin oppinut sopeutuun yllättäviinkin tilanteisiin.

Mä kävin pari viikkoa sitten Helsingissä. Olin siellä kolme yötä ja lähes jokaisesta hetkestä onnesta soikeena. Kun tulin takaisin meni yksi viikko aamusta iltaan töissä, kun isännöitiin World Without Bordersin kanssa Erasmus+ tapahtumaa. Sit oli pari päivää, joiden tapahtumia en ees muista, ja sit mun tytöt tuli Suomesta kolmeksi yöksi Minskiin. Ja taas mä olin onnellisuuden valtaama. Vaikka välillä vähän stressasinkin täydellisen viikonlopun järjestämisestä.

Tytöt lähti tänään aamupäivällä. Mä kävin pitkästä aikaa kotona, purin laukut ja pidin pitkän ruokkiksen ennenkun tulin toimistolle. Nyt täällä on kiire. Torstaina alkaa yksi meidän vuoden isoimmista tapahtumista, festivaali Vitebskissä. Osa lähtee sinne jo huomenna, mä lähden torstai aamuna. Oon innoissani. Vaikka oon ollut töissä, tuntuu, että on pitkä aika siitä, että oon ollut oikeesti lasten kanssa töissä.

Mä en oikein tiiä oonko tosi levollinen vai levoton. Mä en itkenyt kun tytöt lähti, mutta tunsin palan kurkussa. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin mä mietin kuinka tytöt palaa Suomeen, niiden oikeeseen kotiin, ja mä palaan mun Minski kotiin. Tunsin ikävää.

Nyt mulla menee sellanen aaltoileva tunne. Mä en tiä miks tai mikä. Se on vähä sellanen jännityksen tunne, mutta joskus musta tuntuu, että se sama tunne tulee yliväsymyksestä. Mutta en mä oo nyt edes väsynyt. Se on sellanen olo, että jos oon hetken hiljaa yksin, tai jos joku ymmärtää jotain väärin, sanoo mulle jotain mitä mä en ymmärrä, tai jostain tulee muuten vaan epävarma olo niin mä voin hajota palasiin ja kyyneliin koska vaan. Se on sellanen hauraus, että ei oo oikein toleranssia millekään. Ehkä se on koti-ikävää, irallisuuden tunnetta. Mun ympärillä puhutaan nyt venäjää, suunnitellaan, pohditaan, ja heitetään läppää. Mä tunnen tänään olevani ulkopuolinen. Oon ollut niin kiinni mun Suomi-jutuissa, että ne on vähän etäännyttänyt mua tästä. Enkä mä sitä halua. Tai haluaisin olla kiinni molemmissa.

Ehkä ne joskus yhdistyy ja löydän tasapainon, mutta nyt musta tuntuu, että ne on toisistaan niin irrallaan. Niinkuin kaks eri elämää, kaks eri todellisuutta. On suomi-jutut ja belarus-jutut. Vaikka onhan niiden välissä jo siltoja.

Mä haluun olla täällä omasta tahdosta. Se oli mun valinta, ja mä luulen, että yks parhaista valinnoista, mitä mä oon tehnyt. Vaikka mun täällä olo määrittyy työn mukaan ja siihen liittyy tiettyjä vaatimuksia ja tuntimääriä, nautin mä silti usein myös äärimmäisestä vapauden tunteesta. Raha-asiat välillä stressaa, mutta yleensä sekin on vaan hetkellistä. Usein mun on hyvä olla. Ja kuulemma se myös näkyy.

Ja sit kun mä alan miettiin ja odottaan kotiinpaluuta, tulee syyllinen olo. Koska sit on myös ne toiset hetket, kun mä en pidä siitä ajatuksesta, että tääkin on vaan väliaikaista. Välillä mä ikävöin kotia, ja mun aiempaa työtä. Tavoitteellista työtä, vastuuta, mahdollisuuksia, suunnitelmallisuutta. Ja sit taas on hetkiä kun mä mietin, että sopeutuminen normaaliin työelämään ja työaikaan, tulee oleen tän vuoden jälkeen vaikeeta. Mä odotin arjen koittavan täälläkin, mutta niin ei oo vielä käynyt. Mä tiedän, että joskus se vielä löytää mut. Joko täältä, tai sitten Suomesta. Välillä mä haluun sen jo löytävän mut, välillä pysyä piilossa, ja välillä mä vaan juoksen lujempaa. Tänään mä haluun pysähtyä, olla mun kotona, mun Minskissä, koska nyt on mun aika olla täällä.  

Eläintarhahorror

Onko muilla tiedossa, että pimeällä ei saa pitää ikkunaa auki jos sisällä on valot päällä? Mä opin sen äsken, ja kantapään kautta.

Rauhallinen koti-ilta, hampaat puhtaina kävelen huoneeseeni valmiina hyppäämään peiton alle. Oon eteisessä kun tunnistan kuulevani jotain outoa ääntä. Mielessä käy auki oleva ikkuna ja ulkoa kantautuvat äänet. Kunnes mun huoneen ovella, huomaan äänen tulevan mun huoneen sisältä. Siellä lentää jokin tunnistamaton iso, karvainen, pörisevä monsteri! En voi edes sanoa, että hyönteinen, koska se oli VALTAVA ja sen pörinästä kuului todella kova ääni.

Paniikin taso on hieman enemmän hallittavissa verratuna mun aikaisempiin kohtaamisiin meidän edesmenneen hiiren kanssa. Saan kutsuttua Ruthin paikalle, ja tragedian keskellä heitetään hetki läppää meidän elämästä eläintarhassa... Mutta mitä tehdään huumorin jälkeen? Ruth toruu mua, miten mä en voinut tietää, että ei ikkunaa voi jättää pimeällä auki. Mutta mitä mä teen tolle monsterille? Ota tyyny ja tuu mun huoneeseen nukkuun, sanoo Ruth. Mä en aio luovuttaa mun huonetta monsterille, me taistellaan.

Ruth seisoi vielä visusti oman huoneensa ovella kun mä vinkuin sitä tulemaan apuun, edes vähän lähemmäs mun huonetta seisomaan mun turvaksi. Kyllä se tuli, mutta otti ensin puhelimensa esiin ja oli valmis kuvaamaan mun kaikki erilaiset kauhun ja urheuden vaiheet. Enkä voi syyttää häntä siitä, koska tää on ehdottomasti yksi sellaisista tarinoista, joka pitäis kokea paikan päällä tai vähintään nähdä videolla, jotta sen voi ymmärtää. Erityisesti kuuluisat ääniefektit oli taas omaa luokkaansa.

Ensimmäinen yritys. Monsteri oli tässä vaiheessa kadonnut näköpiiristä, mutta oletin sen olevan vielä huoneessa. Laitoin puhelimen valon päälle, asetin sen ikkunan juureen ja sammutin valot muualta huoneesta. Ei liikettä. Mahtoiko se kadota jo aiemmin? Ei.

Paikansin olion sijainnin olevan edelleen mun kattovalaisimen päällä. Kovin ottein rummutin valaisinta harjanvarrella ja pelkäsin, että koko viritelmä tippuu vielä maahaan, mutta monsteri pysyi hiljaa piilossaan. Ilmassa oli epätoivoa, pientä hilpeyttä, hysteriaa ja jotain kirosanoja kunnes ikkunasta pörähti paikalle toinen monsteri.

Maltettiin olla hetki hiljaa, ja alkuperäinen kaveri nousi myös esiin piilostaan. Harjanvarrellani sain taltutettua sen ja se tippui mun sängyn päälle. Ruth keksi, että pyydystetään se heittämällä sen päälle keittiörasia. Ja mä tein sen! Pian olin saanut molemmat loukkuun. Toinen pörisi ikkunalaudalla mun lakkapurkin kannen alle, toinen sängyn päällä eväsrasian alla. Hetki pöllisteltiin ja vedettiin henkeä, oltiin jo lähellä voittoa. Sammutettiin uudestaan valot, Ruth oli valmis avaamaan ja sulkemaan ikkunan nopeasti sillä välin kun mä päästiin oliot loukuistaan takaisin vapauteen.

Niin että levollisin mielin tässä voi taas mennä nukkumaan kun joskus vielä syke laskee... Rauhallinen ilta, ja joka päivä sitä oppii jotain uutta.

Voiton viikonloppu

Toukokuun 9. päivänä Valko-Venäjällä juhlittiin voitonpäivää. Päivää juhlitaan toisessa maailmansodassa liittoutuneiden puolella taistelleissa maissa, 8.5.1945 natsi-Saksasta saadun voiton kunniaksi. Entisen Neuvostoliiton alueella päivää juhlitaan 9.5, sillä Moskovan kello on kaksi tuntia edellä keski-Eurooppaa ja Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo vaihtunut. Sodan aikana Valko-Venäjä menetti jopa 30% koko maan väestöstä.

Voitonpäivä on vapaapäivä ja tänä vuonna se osui tiistaille, mutta tarjosi meille vapaapäivän myös maanantaiksi. Koska mun ensimmäiset kuukaudet täällä on kuluneet kiireessä, osui pitkä viikonloppu tarpeeseen. Vaikka me ollaan oltu jo lomallakin, ollaan kuitenkin ehditty viettää harvinaisen vähän aikaa kotona. Nyt oli aikaa tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä, purkaa ja pakata reppuja, oli aika nauttia meidän kauniista Minskistä.

Elämä jaksaa yllättää, ja uskokaa tai älkää mulla on paikallinen, 16-vuotias ystävä, jonka kanssa puhun suomea. Eikä hän ole ainoa, vaan suomen kielen opiskelijoita on Minskissä, mun tietääkseni viisi muutakin. Lauantaisin he kokoontuvat Ruotsin keskukseen harjoittelemaan ja keskustelemaan suomeksi. Nyt mä pääsin mukaan, ja ällistyin heidän kielitaidostaan. Oikeesti, me juteltiin yhdessä kaksi tuntia ja he kertoivat netistä etsimiään uutisia. Kun mä mietin, että mun pitäisi kertoa vastaavan tasoisia juttuja venäjäksi, ihan hävettää millä tasolla mun osaaminen vasta on... Osa heistä oli opiskellut puoli vuotta tai vuoden, ja heidän opettajansa 5-6 vuotta. Mutta jos he voivat oppia suomen kielen, niin mä en aio luovuttaa mun venäjän opinnoissa!

Vaikeita kysymyksiä ne kyllä esitti, ja osasivat välillä vastatakin mua paremmin. Tiättekö mikä ero on sanoilla, tarkistaa ja tarkastaa? Mä en tiennyt ennen kuin Katya kertoi mulle.

Tapaamisen jälkeen fiilisteltiin Milanan kanssa kesätunnelmaa Kastrysniskajalla. Milana löysi mut viime kuussa netistä, sillä oon ilmeisesti ainut sohvasurffaus-sivun suomalainen Minskissä. Ja kun me ekan kerran nähtiin musta jo tuntui kun oisin saanut oman minskiläisen pikkusiskon! 

Sunnuntaiaamuna löysin itseni eräänlaisen Pentekostalismikirkon jumalanpalveluksesta. Se oli oikeestaan aika siistiä. Eräs meidän ystävä, Alina oli kertonut laulavansa joka sunnuntai kirkossa, ja me haluttiin mennä kuuntelemaan häntä. Todellinen tunnelma oli kuitenkin jotain muuta mitä osasin odottaa. Kirkon sijaan paikka muistutti enemmän kahvilaa, ja tilaisuus livekonserttia. Osallistujat olivat pääasiassa nuoria aikuisia, ja heidän lapsiaan. Kirkko oli perustettu 3,5 vuotta sitten Raamattuopiston toimesta ja mikäli ymmärsin oikein he kuuluvat kristittyihin protestantteihin. Opillisesti se muistutti siis hyvin paljon luterilaisuutta, ja tunnelmassa oli jotain samaa kun aikoinaan Papiksen nuortenilloissa. Tilaisuuden jälkeen meille tarjoiltiin ruokaa ja kahvia.

Viikonlopun aikana Minskissä oli katuteatteri-festarit, ja erilaisia ilmaisia näytöksiä järjestettiin keskustassa. Mä kävelin joka päivä eripuolilla keskustaa ja yhdistelin päässäni palapeliä kaupungin kartasta, se alkaa olla jo aika pitkällä.

Maanantaina tavattiin kaksi muuta EVS-vapaaehtoista, jotka asuvat Minskissä, Leti ja Arnold. Illan aikana porukka kasvoi kun kavereita ja kavereiden kavereita liittyi remmiin. Arnold tiesi parhaat paikat halvalle oluelle ja hyvälle livemusiikille.

Se yö merkitsi mulle ja Ruthille myös henkilökohtaisen voiton juhlaa. Kun me pikkutunneilla tömisteltiin kotiin, löytyi saalis vihdoin loukusta. Eikä me tarvittu siihen kissaa, vaikka olinkin uskotellut Ruthille, että olin sellaisen meille hankkinut. Ja tässä kohtaa on ilmeisesti herännyt muillakin epäselvyyksiä, joten tarkennan, että se oli vitsi! Vaikka se on totta, että mä en edes pidä kissoista, mutta kun näin tämän pahvilaatikollisen kodittomia kissanpentuja metroasemalla, niin muutin hetkeksi mieltäni. 

Viikonlopun sää oli viileä, mutta aurinkoinen. Voitonpäivälle sääennuste näytti kuitenkin lumisadetta. Paikalliset vakuutti ettei ole syytä huoleen. Mikäli sää olisi pilvinen, ammuttaisiin taivalle, jotain mikä karkoittaa pilvet pois... Me ei meinattu uskoa sitä. Se kuulosti niin absurdilta, että lähinnä vitsailtiin asiasta. Tiedetään, että presidentillä on täällä paljon valtaa ja asiat hoituu järjestelmällisesti, mutta joku raja. Et sä voi hallita säätä! Mutta niin siinä kävi, että tiistaina taivas oli kirkas. Ja kun naurettiin, että ehkä Lukashenko siirtää lumisateet huomiselle, ei se ollutkaan vitsi. Mä heräsin ja ulkona satoi lunta.

 

Koska mun puhelimellani ottamat kuvat eivät tuo oikeutta voitonpäivän ilotulitukselle, niin tämä linkki kertoo paremmin miltä se oikeasti näytti: http://belarusfeed.com/victory-day-firework/