Mitä on mielessä?

Musta tuntuu, että en oo kirjoittanut pitkään aikaan, en sillain oma-aloitteisesti ja spontaanisti. Ja nyt mä haluaisin, mutta en oo varma saanko itestäni tai ajatuksistani kiinni. 

Ehkä se on päällimmäisenä, että en oikein saa edes mun tän hetken tunnetilaa tunnistettua. Eikä auta, että istun samassa toimistohuoneessa neljän muun kanssa, ja meidän pomo päätti just laittaa jonkun paikallisen latinoräppilistan soimaan... Mutta ei se mitään, mä oon aika hyvin oppinut sopeutuun yllättäviinkin tilanteisiin.

Mä kävin pari viikkoa sitten Helsingissä. Olin siellä kolme yötä ja lähes jokaisesta hetkestä onnesta soikeena. Kun tulin takaisin meni yksi viikko aamusta iltaan töissä, kun isännöitiin World Without Bordersin kanssa Erasmus+ tapahtumaa. Sit oli pari päivää, joiden tapahtumia en ees muista, ja sit mun tytöt tuli Suomesta kolmeksi yöksi Minskiin. Ja taas mä olin onnellisuuden valtaama. Vaikka välillä vähän stressasinkin täydellisen viikonlopun järjestämisestä.

Tytöt lähti tänään aamupäivällä. Mä kävin pitkästä aikaa kotona, purin laukut ja pidin pitkän ruokkiksen ennenkun tulin toimistolle. Nyt täällä on kiire. Torstaina alkaa yksi meidän vuoden isoimmista tapahtumista, festivaali Vitebskissä. Osa lähtee sinne jo huomenna, mä lähden torstai aamuna. Oon innoissani. Vaikka oon ollut töissä, tuntuu, että on pitkä aika siitä, että oon ollut oikeesti lasten kanssa töissä.

Mä en oikein tiiä oonko tosi levollinen vai levoton. Mä en itkenyt kun tytöt lähti, mutta tunsin palan kurkussa. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin mä mietin kuinka tytöt palaa Suomeen, niiden oikeeseen kotiin, ja mä palaan mun Minski kotiin. Tunsin ikävää.

Nyt mulla menee sellanen aaltoileva tunne. Mä en tiä miks tai mikä. Se on vähä sellanen jännityksen tunne, mutta joskus musta tuntuu, että se sama tunne tulee yliväsymyksestä. Mutta en mä oo nyt edes väsynyt. Se on sellanen olo, että jos oon hetken hiljaa yksin, tai jos joku ymmärtää jotain väärin, sanoo mulle jotain mitä mä en ymmärrä, tai jostain tulee muuten vaan epävarma olo niin mä voin hajota palasiin ja kyyneliin koska vaan. Se on sellanen hauraus, että ei oo oikein toleranssia millekään. Ehkä se on koti-ikävää, irallisuuden tunnetta. Mun ympärillä puhutaan nyt venäjää, suunnitellaan, pohditaan, ja heitetään läppää. Mä tunnen tänään olevani ulkopuolinen. Oon ollut niin kiinni mun Suomi-jutuissa, että ne on vähän etäännyttänyt mua tästä. Enkä mä sitä halua. Tai haluaisin olla kiinni molemmissa.

Ehkä ne joskus yhdistyy ja löydän tasapainon, mutta nyt musta tuntuu, että ne on toisistaan niin irrallaan. Niinkuin kaks eri elämää, kaks eri todellisuutta. On suomi-jutut ja belarus-jutut. Vaikka onhan niiden välissä jo siltoja.

Mä haluun olla täällä omasta tahdosta. Se oli mun valinta, ja mä luulen, että yks parhaista valinnoista, mitä mä oon tehnyt. Vaikka mun täällä olo määrittyy työn mukaan ja siihen liittyy tiettyjä vaatimuksia ja tuntimääriä, nautin mä silti usein myös äärimmäisestä vapauden tunteesta. Raha-asiat välillä stressaa, mutta yleensä sekin on vaan hetkellistä. Usein mun on hyvä olla. Ja kuulemma se myös näkyy.

Ja sit kun mä alan miettiin ja odottaan kotiinpaluuta, tulee syyllinen olo. Koska sit on myös ne toiset hetket, kun mä en pidä siitä ajatuksesta, että tääkin on vaan väliaikaista. Välillä mä ikävöin kotia, ja mun aiempaa työtä. Tavoitteellista työtä, vastuuta, mahdollisuuksia, suunnitelmallisuutta. Ja sit taas on hetkiä kun mä mietin, että sopeutuminen normaaliin työelämään ja työaikaan, tulee oleen tän vuoden jälkeen vaikeeta. Mä odotin arjen koittavan täälläkin, mutta niin ei oo vielä käynyt. Mä tiedän, että joskus se vielä löytää mut. Joko täältä, tai sitten Suomesta. Välillä mä haluun sen jo löytävän mut, välillä pysyä piilossa, ja välillä mä vaan juoksen lujempaa. Tänään mä haluun pysähtyä, olla mun kotona, mun Minskissä, koska nyt on mun aika olla täällä.