Reissumuistoja ja lokakuista arkea

Viikot kuluu ja kuukaudet vaihtuu. Kaikkea on taas sattunut ja tapahtunut, ja aina vaan uskon vahvemmin, että koska vaan voi tapahtua mitä vaan.

Kulunut kuukausi on taas vienyt todellisuuksista toisiin.Viikko Länsi-Ukrainassa Midterm koulutuksessa, jota seurasi viikonloppu Suomessa, ja viikko Tukholmassa. Vaikka matkalla on ollut monenlaiset syynsä, ja tunneskaala käyty läpi laidasta laitaan on ollut mielekästä olla paikoissa, joissa on tiennyt tarkoituksensa. Lokakuussa on vallinnut kaikesta huolimatta aika tyyni tunnelma.

MIDTERM TRAINING, Slavske, Ukraine

Mid-term koulutus järjestettiin Länsi-Ukrainassa pienessä vuoristokylässä. Luonto oli lähellä, ympäröivät vuoret rauhoitti mieltä voimakkuudellaan ja aamupalalle kävellessä saattoi törmätä laumaan lampaita. Kaikki turha sai unohtua. Vaikka mieli välillä vaelsikin jo tulevissa päivissä.

Hyvin suunniteltu ja ammattitaidolla toteutettu koulutus toi koko ryhmän uusien oivallusten äärelle. Ryhmätehtävät mallinsivat todellisuutta pienoiskoossa, asettivat meidät jälleen kerran kulttuurishokin keskelle ja avasi silmät omalla toiminnalle. Yksi sosiaalinen koe sai huomaamatta ryhmän näyttämään pienoiskoossa sen kuinka meidän koko yhteiskunta ja jollain tasolla jopa maailman politiikka toimii. Luontainen kilpailuasetelma, halu voittaa ja ajaa oman ryhmän etua sivuutta yhteisen kaikkia osapuolia edesauttavan vaihtoehdon. Automaattisesti aloimme tehdä valintoja, joilla mielummin "hävisimme vähemmän" kuin toiset kun olisimme voittaneet yhdessä. Diplomatia ja neuvottelut muuttuvat vaikeaksi jos kaikki eivät koe yhteistä tavoitetta tavoittelemisen arvoiseksi. Ihmismieli on pelottava, mutta pysähtymällä ajattelemaan meillä on mahdollisuus vaikuttaa omiin valintoihin ja käytökseemme.

Ennen ja jälkeen koulutuksen me pysähdyttiin myös tutustumaan Lvivin kauniiseen kaupunkiin. Lvivistä matka jatkui yöjunalla Kiovaan. Junassa mä tapasin herrasmiehen Itä-Ukrainasta. Reagoin kun kuulin, että se on kotoisin Donetskista ja asuu siellä edelleen. Se kohautteli olkapäitä, sota on jatkunut jo kolme vuotta. Se on jo kuvottava normi, tai niin mä tulkitsin sen eleen kun se esitti työntävänsä sormet kurkkuun, ja samalla kohautteli taas olkapäitään. Vaikka me ei puhuttu paljon, vain muutama lause venäjäksi, siitä välittyi jokin selittämätön lempeys ja hyvä tahto. Kaikesta huolimatta mitä sen kotiseudulla tapahtuu, se tuntui olevan jotenkin tyytyväisen tasapainoinen. Sen olemuksessa oli jotain mikä rauhoitti muakin. Yöllä mä heräsin kun mun oli kylmä, ja hetkeä myöhemmin havahduin siihen, että kyseinen herrasmies oli hakenut mulle ylimääräisen viltin. Se oli just sellainen yksi arvaamaton kohtaaminen, mitä mä arvostan matkustamisessa ehkä eniten. 

SUOMI FINLAND

Itä-Euroopan todellisuus jäi taakse kun lensin perjantai-iltapäivänä Helsinkiin. Edellisiltana oltiin juuri pohdittu Ruthin kanssa Lvivin rautatieasemalla sitä kuinka elämä ja arki jatkuu kaikialla vaikka oma matka jatkuukin jo seuraavaan paikkaan. Niinkuin nyt laskeutuessani Helsinkiin, on vaikea muistaa, että samaan aikaan toisenlainen arki jatkuu toisaalla, riippumatta siitä ollaanko me näkemässä.

Ristiriitaiset tunteet täytti mun mieltä. Alunperin olin varannut lennot Suomeen perheen luo koti-ikävää lievittämään. Kaksi viikkoa aiemmin saapunut suru uutinen muutti kuitenkin monen elämää ja suurempiakin suunnitelmia, antaen myös mulle toisenlaisen syyn kotiinpaluulle. Sukulaisen äkillinen sairastuminen ja poismeno iski tajuntaan vasta nähdessäni arkun alttarin edessä. Saman kirkon eturivissä olin istunut kaksi kuukautta aiemminkin; heinäkuun helteessä, juhlimassa onnea ja rakkautta. Samassa paikassa, jossa nyt kaikki oli toisin. Hautajaiset hämmensivät, ja yhdessäoloon liittyi ristiriitaisia tunteita ja suurta surua, mutta samalla tiesin, että olin oikeassa paikassa, siellä missä sillä hetkellä kuului. Koti-ikävä helpotti.

NORDIC RHEUMATIC YOUTH CAMP, Stockholm, Sweden

Maanantaina mun oli aika jatkaa matkaa Tukholmaan järjestämään ensimmäistä yhteistä pohjoismaisten reumannuorten leiriä. Ja oikeastaan se on ollut mun tän vuoden toisiksi isoin projekti, jota on suunniteltu jo helmikuusta asti. Ironista oli se, että koska maanantai aamuna reumapolilla sainkin kortisonipiikin polveen, pääsin matkustamaan paikan päälle vasta vuorokauden myöhemmin. Onneksi mun sisko ja hyvä ystävä pitivät musta huolta myös saikkupäivänä.

Tiistaina saavuin Bromman kentälle, josta monien suunnitelmanmuutosten jälkeen mun oli tarkoitus ottaa taksi Bosöniin. Kun taksikuski aloitti keskustelun ruotsiksi olin mennä lukkoon. Englannin ja venäjän kielisiä sanoja pyöri mielessä, mutta ei juuri mitään ruotsiksi. Pitkän mietiskelyn jälkeen sain lopulta ontuvasti selitettyä, että en puhu hyvin ruotsia, sillä opiskelen tällä hetkellä venäjää. Ja niinmpä kuski vaihtoi myös kieleksi venäjän ja kertoi olevansa kotoisin Uzbekistanista. Jälleen yksi mielenkiintoinen ja yllättävä reissukohtaaminen, jonka tuloksena sopii todeta, että venäjän kielestä on hyötyä myös muualla kuin Itä-Euroopassa.

Leiri alkoi keskiviikkona, joten tiistaina meillä oli tiimin kanssa jo kiire saada viime hetken järjestelyt kuntoon ja siitä se lähti. Koko viikko mentiin kovalla sykkeellä eikä paljon muuta mietitty. Tarkoitus parhaan mahdollisen leirikokemuksen järjestämisestä oli selvä. Töitä riittii, ja vaikka stressitasot välillä nousi yli sietokyvyn, suuremmaksi ajaksi leirin tekeminen oli juuri sitä mistä nautin. Yllätyksiä riitti ja kykyä yhteistyöhön ja luoviin ratkaisuihin tarvittiin. Olin ylpeä meistä ja itsestäni. Koin olevani tärkeä kun tein jotain mitä osasin, ja missä olin omasta mielestäni myös hyvä. Ylitin itseni, ja haastoin esiintymisjännityksenkin pitämällä avajaispuheen koko porukalle. Lopputulos palkitsi. Vaikka usein päällimmäiseksi jää ne asiat mitkä voisi tehdä vielä paremmin, on myönnettävä että leiri oli menestys, ja vaikka meidän tiimi toimi ensimmäistä kertaa yhdessä ja välillä kompastelikin, tehtiin me hyvää työtä!

PALUU ARKEEN, Minsk Belarus

Yli kaks viikkoa reissua takana, joten olin varautunut siihen, että kotiin paluuseen voi kuulua haasteita. Paluumatka Tukholmasta kesti noin 11 tuntia, eikä mikään tuntunut sujuvan niinkuin olisi pitänyt. Kokoajan olin jonossa tai myöhässä. Kiovan lentokentällä tilanne huipentui Amazing Race hetkeen, jossa melkein unohdin puhelimeni turvatarkastukseen ja juoksin kentän halki seuraavaan koneeseen. Ehdin, pääsin kotiin ja pyysin vielä yhden vapaapäivän sopeutumista varten. Uskon, että se kannatti sillä sopeutuminen arkeen sujuinkin kivuttomasti ilman hajoamisia ja hyvä fiilis jatkui vielä pitkään kotiinpaluun jälkeen.

Ehkä yksi syy luontevaan kotiinpaluuseen oli myös siinä, että tekemistä riitti. Ensimmäisenä päivänä toimistolla eräs kollega oli jo keksinyt seuraavan hauskan jutun meidän ulkomaalaisten vapaaehtoisten kustannuksella, ja oli ilmoittanut meidät TV-ohjelman bingoneideiksi. Sellaista on luvassa siis ensi kuussa, huvittavaa, mutta eikai tuollaisesta mahdollisuudesta sovi kieltäytyäkään!

Viikko lähti käyntiin vastaamalla kirjeisiin ja venäjän opiskelulla. Keskiviikkona järjestimme myös luistelureissun laitoksista jo kotiin päässeille nuorille. Torstaina Minskissä juhlittiin Suomi100-valokuvanäyttelyn avajaisia, viikonloppuna vierailtiin orpokodissa, käytiin käsityömessuilla ja uudessa georgialaisessa ravintolassa. Mutta parasta oli huomata kuinka hyvä mieli tuli siitä, että sai nähdä pitkästä aikaa paikallisia kavereita!

Lokakuussa järjestimme myös urheilukipailut, joihin osallistui kymmenen neljän hengen joukkuetta lastenkodeista/laitoksista ympäri maata. Tilaisuutta seurattiin myös kansallisessa mediassa, ja paikan päälle saapui jopa ministeri avaamaan tapahtuman. Vaikka tapahtuman ydin oli urheilussa paljon tapahtui myös kisatilanteiden ulkopuolella. Tunnelma oli lämmin ja suoraan sanottuna hyvin läheinen. Halauksia ja rutistuksia riitti, ja välillä kun ei ehtinyt väistämään sattoi poskelta löytää märän suukonkin. Yhdessäolo oli silti hyväntahtoista vaikka oman tilan rajoja välillä rikottiin. Läheisyyden hinnaksi sain flunssan, joka samaan tyyliin on pitänyt tiukasti otteessaan.

Ennen kuin flunssa otti kynsiinsä pääsin kuitenkin vielä ylittämään itseni menemällä yksin keikalle. Ei se ollut suunniteltua, mutta parhaat jutut usein tapahtuu suunnittelematta. Punat huulissa olin valmiina lähtemään, suljin ulko-oven ja samalla hetkellä sain viestin puhelimeeni, jossa mun kaveri kertoi olevansa myöhässä ja tapaavansa mut vasta keikan jälkeen. Jännitys alkoi puskea, mutta mä en halunnut enää perääntyä.

Olin menossa mun työkaverin bändin keikalle, tiesin osoitteen ja kellonajan. Musiikkilajista ei mulla ollut tietoa, mutta kuvittelin ehkä sen olevan rokkia. Oli jännä, mutta hyvä fiilis. Koomista tilanteessa oli myös se, että kaveri joka perui viime hetkelle oli itse kehoittanut mua usein menemään yksin baariin, koska erityisesti täällä en kuulemma olisi siellä lopulta lainkaan yksin. Hetken jopa epäilin, että se oli järjestänyt tilanteen mua varten tahallaan.

Losha, joka soitti bändissä, oli käskenyt mun sanoa nimeni ovella ja sitä vastaan saisin lipun. Ja niin mä tein, sanoin päivää ja esittelin itseni. Vähän kyllä hävetti, jossain tilanteessa se olisi voinut kuulostaa erittäin ylimieliseltä, mutta yritin sen jälkeen selittää vielä jotain Loshasta ja lipusta, ja siinä kohtaa viimestään olin varmasti paljastanut ulkomaalaisuuteeni. Ovimies ymmärsi ja käski mua vielä odottaamaan. Mun vieressä seisoa kaksi tyttöä, jotka kuuli meidän keskustelun ja tajusi heti kysyä mistä mä oon. Keskusteli lähti käyntiin, ja niin mä olin löytänyt uuden keikkaseurueeni jo ennen kun olin pääsyt edes sisälle koko baariin. Se oli aika spesiaali ilta ja underground baari. Hetken päästä oltiin tyttöjen kaa jo bäkkärillä, bändi soitti reggaeta ja kaikki oli taas kohdallaan.

Asioita, joilla on väliä

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa on kampanjoitu monen eri asian puolesta. Tuntuu, että on niin monta asiaa millä on väliä. Monta henkilökohtaisesti tärkeää kampanjaa on noussut esiin mun Facebookin uutisvirrassa. Eikä varmaan mikään ihme, niinhän se toimii, ja tuntee varmasti mun klikkailut ja kiinnostuksen kohteet välillä paremmin kun mä itse. Mutta tän viikon kampanjat sai mut oivaltamaan, kuinka oon onnistunut loksauttamaan joitan palasia yhteen, ymmärtään mikä on mulle tärkeetä ja millaisten arvojen edistämiseksi mä haluan tehdä töitä.

Mä haluan vaikuttaa, tehdä parempia valintoja itseäni kohtaan sekä yhteisen hyvän puolesta. Mä haluan elää tulevaisuuden maailmassa, joka on tasa-arvoisampi ja inhimmillisempi. Sen takia mä haluan tehdä myös nuorisotyötä, ja olla mukana, koska yhdessä me päätetään millainen tulevaisuus me luodaan. Muun muassa nää teemat on olleet mun mielessä kuluneen viikon aikana, niillä on väliä ja siksi ne pitää sanoa ääneen.

Nuorisotyön viikko 9-15.10.2017

Allianssi,joka toimii myös mun EVS-projektin lähettäjänä tahona on juhlinut nuorisotyön viikolla nuorisotyöntekijöiden ja järjestöjen arvokasta työtä nuorten hyväksi. Kampanja on kannustanut nuorten parissa toimivia jakamaan tarinoitaan sekä uusia toimijoita lähtemään mukaan tukemaan nuorisotyötä. Viikon teemana on kuulunut slogan: "Kaikkien nuorten tarinat eivät ala hyvin, mutta onneksi niidenkin juonta voi vielä muuttaa. Ole onnellisen lopun alku". #nuoristotyö 

Kuolemanrangaistuksen vastainen päivä 10.10

Tiistaina Euroopassa vietettiin kuolemanrangaistuksen vastaista päivää. Samaan aikaan kun mä asun Euroopassa, valtiossa, jossa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa. Aiheesta puhuminen tuntui paikallisesta kaverista epämiellyttävältä kun se joutui vastaamaan mun kysymyksiin ja kertoi, että kuolemaantuomittujen teloittaminen tapahtuu ampumalla. Mä järkytyin lisää.

Kansainvälinen tyttöjen päivä 11.10

Kansainvälinen tyttöjen päivä muistutti tällä viikolla meitä tyttöjen kaikkialla maailmassa kohtaamasta syrjinnästä iän ja sukupuolen puolesta, mutta oli myös juhlapäivä tytöissä olevien voimavarojen ja mahdollisuuksien puolesta. Panostamalla koulutukseen edistetään tyttöjen asemaa ja voidaan taistella eriarvoisuutta vastaan! Tyttöjen asemaa parantamalla hyötyvät myös laajemmin yhteisöt ja yhteiskunta.

Reumaviikko, maailman reumapäivä 12.10

Kuluneella viikolla on vietetty myös valtakunnallista reumaviikkoa sekä Reumaliiton 70-vuotisjuhlavuotta. Viikon teemana on työelämä, ja tietoisuuden lisääminen siitä, etteivät tuki-ja liikuntaelinoireet ja -sairaudet näy aina ulospäin. mutta niiden hoito ja huomioiminen työssä auttavat jaksamaan ja parhaimmillaan ehkäisevät sairauspoissaoloja ja työkyvyttömyyttä. Pienillä teoilla ja asenteilla on suuri merkitys. Maailman reumapäivää vietettiin torstaina 12.10. Reuma on yksi autoimmuunisairauksista, jonka perimmäistä syytä ei tiedetä. Reumasairauksia on monia, mutta kaikissa reumasairauksissa selvä enemmistö potilaista on naisia. Se on osa myös mun elämää, koska mä sairastuin lastenreumaan kuusi-vuotiaana.

Young European Ambassadors

Koska mä haluan olla mukana vaikuttamassa, kuukausi sitten mä päätin ottaa uuden askeleen ja katsoa aukeisiko mulle uusi ovi. Tällä viikolla sain kuulla että se aukesi, kun mut valittiin yhdeksi Young European Ambassadoriksi. Verkoston jäsenet toimivat linkkkinä nuorten välillä Euroopan Unionin alueella ja sen itäissä partnerimaissa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Georgiassa, Armeniassa ja Azerbaijanissa. Kyseisen verkoston jäsenenä mä haluan olla mukana levittämässä tietoa ja kertoa nuorille erilaisista mahdollisuuksista, ja edistää sitä, että kaikille nuorille lähtökohdista riippumatta riittää mahdollisuuksia. Verkostossa me pyritään edistämään nuorten ymmärtämystä ja käsitystä EU:sta sekä suhteista sen itäiseen naapurustoon. Yhdessä me ollaan vahvempia, ja yhdessä me halutaan tehdä töitä paremman tulevaisuuden puolesta!

On taas hetki, kun en osaa edes kuvitella mitä kaikkea on edessä, mutta musta tuntuu, että hyviä asioita! Mua kutkuttaa, ja jännittää, mä haluan olla mukana luomassa ja jakamassa uusia tarinoita, sanoa kyllä uusille seikkailuille ja uusille mahdollisuuksille.  

Lisää improa!

Hyvä flow jatkuu edelleen. Eilen taas olin varma siitä, että tää vuosi on mulle, uusille jutuille ja sille, että sanoo kyllä. Ja, että tää on parasta mitä mä nyt tiiän! Eilen sain taas ylittää itseni. Kymmenen vuoden tauon jälkeen vihdoin uskaltauduin improharkkoihin. Ja kyllä kannatti, tästä mä tykkään ja tätä mä haluan lisää!! (tosin kalenterissa neljä seuraavaa tiistaita on jo buukattu, mutta sen jälkeen aion raivata tälle säännöllisen tilan mun tiistai-iltoihin. Lupaan.)

Kun mä olin 14-15-vuotias kävin yhden vuoden teatterikerhossa. Se oli ihan huikee harrastus, mutta sitten se jäi. Pitkään aikaan en sitä sen enempää edes muistanut tai miettinyt kunnes viime vuonna Espoon kaupungilla työskennellessäni löysin taas yhteyden teatteriin. Lastensuojelun kentällä yhdessä Hyvä kätilö-teatteriryhmän kanssa, käytimme tarinateatteria niin asiakastyössä kuin myös työyhteisössä. Ja se oli parasta! Sosiaalityö ja luovat menetelmät kuuluu yhteen ja arvostan, että sain tehdä työtä paikassa, jossa tämä tunnustettiin.

Viime vuonna kävin pitkästä aikaa myös katsomassa improryhmien esityksiä ja aloin hiljaa vähitellen miettiä voisinko vielä joskus, edes jossain muodossa aloittaa itse oman teatteriharrastuksen uudestaan. Kynnys tuntui todella korkealta, ajatus lähinnä haaveelta jonkun toisen elämässä. Olisi ollut kiva kun olisin harrastanut teatteria aiemmin pidempään, mutta kiva kun tuli edes silloin kokeiltua. Jos olisin harrastanut pidempään ei esiintyminen varmasti jännittäisi nykyäään niin paljon. Ehkä en enää löytäisi rohkeutta lähteä uuteen ryhmään, aloittaa alusta. Haluaisin, mutta se tuntui olevan liian pitkällä epämukavuusalueella, ainakin se vaatisi vielä harkintaa. Ehkä se ei kuitenkaan oo mua varten, tai ehkä sitten joskus myöhemmin...

Valko-Venäjällä World Without Borderssilla olen päässyt myös seuraamaan ja olemaan mukana erilaisten luovien menetelmien käyttämisessä eri projekteissa. Tämän hetken suurimmassa projektissa teatteri tuo yhteen nuoria meidän kahdesta eri kohderyhmästä; lain kanssa konfliktissa olevia nuori sekä vammaisia lapsia ja nuoria aikuisia. N. 30 hengen ryhmä eri laitoksista, eri puolilta maata on huhtikuusta alkaen kokoontunut kerran kuussa näyttelijöiden ohjaamille kolmen päivän mittaisille workshopeille. Projekti tulee huipentumaan joulukuussa kun ryhmä pääsee esiintymään suuren yleisön eteen Minskissä, Gorki teatterin lavalla.

Mä seuraan kun ihmiset tekee makeita juttuja, ylittää rajojaan, uskaltaa yrittää siitä huolimatta, että se tarkoittaa myös riskiä epäonnistua. Ne on päättänyt yrittää vaikka, jännittää ja pelottaa. Ne ihmiset ja tarinat inspiroi mua. Eilen mua jännitti, pelotti etukäteen, että kohta nolottaa. Mutta mä olin päättänyt, että se kannattaa silti. Ja hei, mikä on pahinta mitä vois tapahtua? Ei Iisakaan usko, että taivas voi tippua.

Ja ne kahden tunnin improharkat. Mä oon vieläkin liekeissä siitä flowsta, ja siitä kuinka paljon mä nautin, enkä lopulta edes jännittänyt niin paljon kun olin pelännyt. Ja kuinka hyvältä se kaikki tuntui. Se ylitsepääsemätön ajatus, jonka mä onnistuinkin ylittämään. Ja mun fiilis on sata!!

Minsk 950

Mun keinu on taas korkeemmalla. Koti-ikävä on väistynyt kun oon taas keskittynyt huomaamaan, että kyllä mun koti on myös täällä. Välillä ne on vaan pieniä hetkiä, mutta joilla on iso merkitys.

Kun lähikaupan kassaneiti tulee supermarketissa ottamaan kädestä tervehtiäkseen, tai törmää kaupungilla sattumalta kavereihin. Kun saa puhelun ystävältä, kutsun illallisella, iltateelle tai ystävä tulee aamukahville. Se, että on kavereita ja ystäviä. Se kun saa kokee olevansa osa tiimiä, kun on töitä, joita tehdään yhdessä. Eilen se oli se, että ystävän luona voi olla niinku kotonaan, maata iltahepulissa keskellä lattiaa, ja olla siitä onnellinen.

Viikonloppuun mahtu paljon ohjelmaa ja hyviä fiiliksiä. Minskissä juhlittiin kaupunkiviikonloppua ja kaupungin 950-vuotissynttäreitä. Tuntu, että syksy unohtui hetkeksi, ja kesä oli tullut takaisin. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, aurinko paisto ja ihmiset oli taas ulkona. Musiikkia, ilotulituksia ja popcornin tuoksu.

Lauantaina tehtiin Volhan luona suomenkielen opiskelijoiden kanssa karjalanpiirakoita ja vispipuuroa. Samalla ihailtiin ikkunan ohi lentävien kuumailmapallojen virtaa., joka oli osa kaupunkiviikonlopun tapahtumia.

 

Sunnuntaina myös World Without Borders järjesti tapahtuman, Я могу, (minä osaan). Tapahtumaan kuului musiikkiesityksiä, myyjäiset ja näyttely käsitöistä, joita laitoksissa olevat lapset ja nuoret ovat itse valmistaneet. Ja me saatiin pitkästä aikaa olla töissä. Sellaisissa töissä, jotka muistutti mua tän homman parhaista puolista. Se tunne kun voi olla avuksi, ja ne ihmiset, kenen kanssa me tätä hommaa tehdään. Jälleennäkemisen riemu, hymyt ja halaukset. Se jännittävä tunnelma takahuoneessa, viime hetken tsemppaukset ennen esiintymisiä ja kylmät väreet mun iholla kun kuulin taas Mihailin laulavan. Nää on superstaroja ja sankareita, jotka antaa mulle insipiraatiota!  

Vapautta ilman rutiineja

EVS-jakson puoliväli. Kuusi kuukautta, puoli vuotta, edessä ja takana.

Kun mä mietin, mitä kaikkea on puolessa vuodessa tapahtunut en meinaa uskoa. Elämä on kulkenut lujaa ja tarjonnut enemmän kun oisin osannut pyytää. Mä oon oppinut, nauttinut, ja viihtynyt, mutta kyllä mua välillä myös turhauttaa ja ärsyttää. Viime päivinä oon taas miettinyt, että mitä mä teen täällä ja miksi. Jos meidän isoimmat projektit ja kesäleirit on jo takana, mitä me tehdään seuraavat kuus kuukautta?

Mulla on mielessä paljon reissuja ja lomasuunnitelmia, mutta se ei tunnu pelkästään riittävän. En mä voi olla täällä vaan toteuttamassa mun vapaa-ajanhaaveita, enkä haluakkaan. Mä haluaisin olla täällä meidän projektin takia, en siitä otettujen lomien vuoksi. Mä kaipaan enemmän töitä, suunnitelmallista ja tavoitteellista työntekoa. Sellaista työtä, jonka mä voin kokea tärkeeksi ja merkitykselliseksi. Sellaista työtä mä oon täällä välillä päässyt tekemäänkin, mutta tällä hetkellä se tuntuu puuttuvan.

Kun mua turhauttaa mä ikävöin kotia ja kaikkea siihen liittyvää. Perhettä, ystäviä, lemmikkieläintä, mökkiä ja rantasaunaa. Pieniäkin asioita, hetkiä. Välillä mun mieli piirtää kuvia Helsingin kaduista, mun lähikaupasta, ja siitä, miltä tuntuu tulla kotiin, herätä viikonloppu aamuna omasta sängystä, keittää kahvia, astua paljain varpain mun täydelliselle valkokeltaiselle villamatolle, käydä suihkussa siinä pienessä ahtaassa pesuhuoneessa kun suihkuverho tarrautuu kiinni selkään. Sitä tunnetta, kun tietää ilman epävarmuuttaa miten toimia, ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, ymmärtää mitä itsestä puhutaan, kun osaa vastata änkyttämättä ja tulee kerrasta ymmärretyksi.

Kai arki on arkea joka paikassa, ja täällä se vaan on erilaista ja rutiinitomampaa kuin mihin oon aiemmin tottunut. Jos mä olisin Suomessa mä kaipaisin samallalailla jonnekkin toisaalle, kaipaisin sitä vapautta, mistä mä saan täällä nyt nauttia. Tylsistyisin välillä siihen arkeen ja rutiineihin. Just niihin juttuihin, mitä mä nyt täällä kaipaan.

Miten voi samaan aikaan odottaa niin paljon tulevaa, ja samalla haluta elää täysillä hetkessä, koska tietää, että tääkin on kohta jo ohi. Ja kohta on sekin ohi mitä mä nyt odotan, ja sitten odotan taas seuraavaa ja seuraavaa. Mä tiedän, että odottaminen on loputonta, mutta mielen pysäyttäminen on silti niin kovin vaikeeta.

Mä haluaisin nauttia mun jokaisesta hetkestä Valko-Venäjällä, ottaa joka päivästä kaiken irti ja olla läsnä kaikessa mitä mä teen, mutta mun mieli on yhtä levoton kuin se on aina ollutkin. Se järjestää päässä tulevien päivien tapahtumia, tehtäviä, odottaa tulevia vieraita, tulevien kuukausien reissuja, ja näkee jo kaukana häämöttävän joululomankin lähestyvän. Se näkee hämärästi myös mun EVS-ajan päättyvän, osittain odottaa sitä, odottaa jo seuraavaa tuntematonta sen jälkeen, ja osittain pelkää oonko mä silloin vielä kuitenkaan valmis lähtemään. Ja voiko kaiken tän hektisyyden ja vapauden jälkeen mikään "tavallinen" sittenkään tuntua miltään?