Lisää improa!

Hyvä flow jatkuu edelleen. Eilen taas olin varma siitä, että tää vuosi on mulle, uusille jutuille ja sille, että sanoo kyllä. Ja, että tää on parasta mitä mä nyt tiiän! Eilen sain taas ylittää itseni. Kymmenen vuoden tauon jälkeen vihdoin uskaltauduin improharkkoihin. Ja kyllä kannatti, tästä mä tykkään ja tätä mä haluan lisää!! (tosin kalenterissa neljä seuraavaa tiistaita on jo buukattu, mutta sen jälkeen aion raivata tälle säännöllisen tilan mun tiistai-iltoihin. Lupaan.)

Kun mä olin 14-15-vuotias kävin yhden vuoden teatterikerhossa. Se oli ihan huikee harrastus, mutta sitten se jäi. Pitkään aikaan en sitä sen enempää edes muistanut tai miettinyt kunnes viime vuonna Espoon kaupungilla työskennellessäni löysin taas yhteyden teatteriin. Lastensuojelun kentällä yhdessä Hyvä kätilö-teatteriryhmän kanssa, käytimme tarinateatteria niin asiakastyössä kuin myös työyhteisössä. Ja se oli parasta! Sosiaalityö ja luovat menetelmät kuuluu yhteen ja arvostan, että sain tehdä työtä paikassa, jossa tämä tunnustettiin.

Viime vuonna kävin pitkästä aikaa myös katsomassa improryhmien esityksiä ja aloin hiljaa vähitellen miettiä voisinko vielä joskus, edes jossain muodossa aloittaa itse oman teatteriharrastuksen uudestaan. Kynnys tuntui todella korkealta, ajatus lähinnä haaveelta jonkun toisen elämässä. Olisi ollut kiva kun olisin harrastanut teatteria aiemmin pidempään, mutta kiva kun tuli edes silloin kokeiltua. Jos olisin harrastanut pidempään ei esiintyminen varmasti jännittäisi nykyäään niin paljon. Ehkä en enää löytäisi rohkeutta lähteä uuteen ryhmään, aloittaa alusta. Haluaisin, mutta se tuntui olevan liian pitkällä epämukavuusalueella, ainakin se vaatisi vielä harkintaa. Ehkä se ei kuitenkaan oo mua varten, tai ehkä sitten joskus myöhemmin...

Valko-Venäjällä World Without Borderssilla olen päässyt myös seuraamaan ja olemaan mukana erilaisten luovien menetelmien käyttämisessä eri projekteissa. Tämän hetken suurimmassa projektissa teatteri tuo yhteen nuoria meidän kahdesta eri kohderyhmästä; lain kanssa konfliktissa olevia nuori sekä vammaisia lapsia ja nuoria aikuisia. N. 30 hengen ryhmä eri laitoksista, eri puolilta maata on huhtikuusta alkaen kokoontunut kerran kuussa näyttelijöiden ohjaamille kolmen päivän mittaisille workshopeille. Projekti tulee huipentumaan joulukuussa kun ryhmä pääsee esiintymään suuren yleisön eteen Minskissä, Gorki teatterin lavalla.

Mä seuraan kun ihmiset tekee makeita juttuja, ylittää rajojaan, uskaltaa yrittää siitä huolimatta, että se tarkoittaa myös riskiä epäonnistua. Ne on päättänyt yrittää vaikka, jännittää ja pelottaa. Ne ihmiset ja tarinat inspiroi mua. Eilen mua jännitti, pelotti etukäteen, että kohta nolottaa. Mutta mä olin päättänyt, että se kannattaa silti. Ja hei, mikä on pahinta mitä vois tapahtua? Ei Iisakaan usko, että taivas voi tippua.

Ja ne kahden tunnin improharkat. Mä oon vieläkin liekeissä siitä flowsta, ja siitä kuinka paljon mä nautin, enkä lopulta edes jännittänyt niin paljon kun olin pelännyt. Ja kuinka hyvältä se kaikki tuntui. Se ylitsepääsemätön ajatus, jonka mä onnistuinkin ylittämään. Ja mun fiilis on sata!!