Reissumuistoja ja lokakuista arkea

Viikot kuluu ja kuukaudet vaihtuu. Kaikkea on taas sattunut ja tapahtunut, ja aina vaan uskon vahvemmin, että koska vaan voi tapahtua mitä vaan.

Kulunut kuukausi on taas vienyt todellisuuksista toisiin.Viikko Länsi-Ukrainassa Midterm koulutuksessa, jota seurasi viikonloppu Suomessa, ja viikko Tukholmassa. Vaikka matkalla on ollut monenlaiset syynsä, ja tunneskaala käyty läpi laidasta laitaan on ollut mielekästä olla paikoissa, joissa on tiennyt tarkoituksensa. Lokakuussa on vallinnut kaikesta huolimatta aika tyyni tunnelma.

MIDTERM TRAINING, Slavske, Ukraine

Mid-term koulutus järjestettiin Länsi-Ukrainassa pienessä vuoristokylässä. Luonto oli lähellä, ympäröivät vuoret rauhoitti mieltä voimakkuudellaan ja aamupalalle kävellessä saattoi törmätä laumaan lampaita. Kaikki turha sai unohtua. Vaikka mieli välillä vaelsikin jo tulevissa päivissä.

Hyvin suunniteltu ja ammattitaidolla toteutettu koulutus toi koko ryhmän uusien oivallusten äärelle. Ryhmätehtävät mallinsivat todellisuutta pienoiskoossa, asettivat meidät jälleen kerran kulttuurishokin keskelle ja avasi silmät omalla toiminnalle. Yksi sosiaalinen koe sai huomaamatta ryhmän näyttämään pienoiskoossa sen kuinka meidän koko yhteiskunta ja jollain tasolla jopa maailman politiikka toimii. Luontainen kilpailuasetelma, halu voittaa ja ajaa oman ryhmän etua sivuutta yhteisen kaikkia osapuolia edesauttavan vaihtoehdon. Automaattisesti aloimme tehdä valintoja, joilla mielummin "hävisimme vähemmän" kuin toiset kun olisimme voittaneet yhdessä. Diplomatia ja neuvottelut muuttuvat vaikeaksi jos kaikki eivät koe yhteistä tavoitetta tavoittelemisen arvoiseksi. Ihmismieli on pelottava, mutta pysähtymällä ajattelemaan meillä on mahdollisuus vaikuttaa omiin valintoihin ja käytökseemme.

Ennen ja jälkeen koulutuksen me pysähdyttiin myös tutustumaan Lvivin kauniiseen kaupunkiin. Lvivistä matka jatkui yöjunalla Kiovaan. Junassa mä tapasin herrasmiehen Itä-Ukrainasta. Reagoin kun kuulin, että se on kotoisin Donetskista ja asuu siellä edelleen. Se kohautteli olkapäitä, sota on jatkunut jo kolme vuotta. Se on jo kuvottava normi, tai niin mä tulkitsin sen eleen kun se esitti työntävänsä sormet kurkkuun, ja samalla kohautteli taas olkapäitään. Vaikka me ei puhuttu paljon, vain muutama lause venäjäksi, siitä välittyi jokin selittämätön lempeys ja hyvä tahto. Kaikesta huolimatta mitä sen kotiseudulla tapahtuu, se tuntui olevan jotenkin tyytyväisen tasapainoinen. Sen olemuksessa oli jotain mikä rauhoitti muakin. Yöllä mä heräsin kun mun oli kylmä, ja hetkeä myöhemmin havahduin siihen, että kyseinen herrasmies oli hakenut mulle ylimääräisen viltin. Se oli just sellainen yksi arvaamaton kohtaaminen, mitä mä arvostan matkustamisessa ehkä eniten. 

SUOMI FINLAND

Itä-Euroopan todellisuus jäi taakse kun lensin perjantai-iltapäivänä Helsinkiin. Edellisiltana oltiin juuri pohdittu Ruthin kanssa Lvivin rautatieasemalla sitä kuinka elämä ja arki jatkuu kaikialla vaikka oma matka jatkuukin jo seuraavaan paikkaan. Niinkuin nyt laskeutuessani Helsinkiin, on vaikea muistaa, että samaan aikaan toisenlainen arki jatkuu toisaalla, riippumatta siitä ollaanko me näkemässä.

Ristiriitaiset tunteet täytti mun mieltä. Alunperin olin varannut lennot Suomeen perheen luo koti-ikävää lievittämään. Kaksi viikkoa aiemmin saapunut suru uutinen muutti kuitenkin monen elämää ja suurempiakin suunnitelmia, antaen myös mulle toisenlaisen syyn kotiinpaluulle. Sukulaisen äkillinen sairastuminen ja poismeno iski tajuntaan vasta nähdessäni arkun alttarin edessä. Saman kirkon eturivissä olin istunut kaksi kuukautta aiemminkin; heinäkuun helteessä, juhlimassa onnea ja rakkautta. Samassa paikassa, jossa nyt kaikki oli toisin. Hautajaiset hämmensivät, ja yhdessäoloon liittyi ristiriitaisia tunteita ja suurta surua, mutta samalla tiesin, että olin oikeassa paikassa, siellä missä sillä hetkellä kuului. Koti-ikävä helpotti.

NORDIC RHEUMATIC YOUTH CAMP, Stockholm, Sweden

Maanantaina mun oli aika jatkaa matkaa Tukholmaan järjestämään ensimmäistä yhteistä pohjoismaisten reumannuorten leiriä. Ja oikeastaan se on ollut mun tän vuoden toisiksi isoin projekti, jota on suunniteltu jo helmikuusta asti. Ironista oli se, että koska maanantai aamuna reumapolilla sainkin kortisonipiikin polveen, pääsin matkustamaan paikan päälle vasta vuorokauden myöhemmin. Onneksi mun sisko ja hyvä ystävä pitivät musta huolta myös saikkupäivänä.

Tiistaina saavuin Bromman kentälle, josta monien suunnitelmanmuutosten jälkeen mun oli tarkoitus ottaa taksi Bosöniin. Kun taksikuski aloitti keskustelun ruotsiksi olin mennä lukkoon. Englannin ja venäjän kielisiä sanoja pyöri mielessä, mutta ei juuri mitään ruotsiksi. Pitkän mietiskelyn jälkeen sain lopulta ontuvasti selitettyä, että en puhu hyvin ruotsia, sillä opiskelen tällä hetkellä venäjää. Ja niinmpä kuski vaihtoi myös kieleksi venäjän ja kertoi olevansa kotoisin Uzbekistanista. Jälleen yksi mielenkiintoinen ja yllättävä reissukohtaaminen, jonka tuloksena sopii todeta, että venäjän kielestä on hyötyä myös muualla kuin Itä-Euroopassa.

Leiri alkoi keskiviikkona, joten tiistaina meillä oli tiimin kanssa jo kiire saada viime hetken järjestelyt kuntoon ja siitä se lähti. Koko viikko mentiin kovalla sykkeellä eikä paljon muuta mietitty. Tarkoitus parhaan mahdollisen leirikokemuksen järjestämisestä oli selvä. Töitä riittii, ja vaikka stressitasot välillä nousi yli sietokyvyn, suuremmaksi ajaksi leirin tekeminen oli juuri sitä mistä nautin. Yllätyksiä riitti ja kykyä yhteistyöhön ja luoviin ratkaisuihin tarvittiin. Olin ylpeä meistä ja itsestäni. Koin olevani tärkeä kun tein jotain mitä osasin, ja missä olin omasta mielestäni myös hyvä. Ylitin itseni, ja haastoin esiintymisjännityksenkin pitämällä avajaispuheen koko porukalle. Lopputulos palkitsi. Vaikka usein päällimmäiseksi jää ne asiat mitkä voisi tehdä vielä paremmin, on myönnettävä että leiri oli menestys, ja vaikka meidän tiimi toimi ensimmäistä kertaa yhdessä ja välillä kompastelikin, tehtiin me hyvää työtä!

PALUU ARKEEN, Minsk Belarus

Yli kaks viikkoa reissua takana, joten olin varautunut siihen, että kotiin paluuseen voi kuulua haasteita. Paluumatka Tukholmasta kesti noin 11 tuntia, eikä mikään tuntunut sujuvan niinkuin olisi pitänyt. Kokoajan olin jonossa tai myöhässä. Kiovan lentokentällä tilanne huipentui Amazing Race hetkeen, jossa melkein unohdin puhelimeni turvatarkastukseen ja juoksin kentän halki seuraavaan koneeseen. Ehdin, pääsin kotiin ja pyysin vielä yhden vapaapäivän sopeutumista varten. Uskon, että se kannatti sillä sopeutuminen arkeen sujuinkin kivuttomasti ilman hajoamisia ja hyvä fiilis jatkui vielä pitkään kotiinpaluun jälkeen.

Ehkä yksi syy luontevaan kotiinpaluuseen oli myös siinä, että tekemistä riitti. Ensimmäisenä päivänä toimistolla eräs kollega oli jo keksinyt seuraavan hauskan jutun meidän ulkomaalaisten vapaaehtoisten kustannuksella, ja oli ilmoittanut meidät TV-ohjelman bingoneideiksi. Sellaista on luvassa siis ensi kuussa, huvittavaa, mutta eikai tuollaisesta mahdollisuudesta sovi kieltäytyäkään!

Viikko lähti käyntiin vastaamalla kirjeisiin ja venäjän opiskelulla. Keskiviikkona järjestimme myös luistelureissun laitoksista jo kotiin päässeille nuorille. Torstaina Minskissä juhlittiin Suomi100-valokuvanäyttelyn avajaisia, viikonloppuna vierailtiin orpokodissa, käytiin käsityömessuilla ja uudessa georgialaisessa ravintolassa. Mutta parasta oli huomata kuinka hyvä mieli tuli siitä, että sai nähdä pitkästä aikaa paikallisia kavereita!

Lokakuussa järjestimme myös urheilukipailut, joihin osallistui kymmenen neljän hengen joukkuetta lastenkodeista/laitoksista ympäri maata. Tilaisuutta seurattiin myös kansallisessa mediassa, ja paikan päälle saapui jopa ministeri avaamaan tapahtuman. Vaikka tapahtuman ydin oli urheilussa paljon tapahtui myös kisatilanteiden ulkopuolella. Tunnelma oli lämmin ja suoraan sanottuna hyvin läheinen. Halauksia ja rutistuksia riitti, ja välillä kun ei ehtinyt väistämään sattoi poskelta löytää märän suukonkin. Yhdessäolo oli silti hyväntahtoista vaikka oman tilan rajoja välillä rikottiin. Läheisyyden hinnaksi sain flunssan, joka samaan tyyliin on pitänyt tiukasti otteessaan.

Ennen kuin flunssa otti kynsiinsä pääsin kuitenkin vielä ylittämään itseni menemällä yksin keikalle. Ei se ollut suunniteltua, mutta parhaat jutut usein tapahtuu suunnittelematta. Punat huulissa olin valmiina lähtemään, suljin ulko-oven ja samalla hetkellä sain viestin puhelimeeni, jossa mun kaveri kertoi olevansa myöhässä ja tapaavansa mut vasta keikan jälkeen. Jännitys alkoi puskea, mutta mä en halunnut enää perääntyä.

Olin menossa mun työkaverin bändin keikalle, tiesin osoitteen ja kellonajan. Musiikkilajista ei mulla ollut tietoa, mutta kuvittelin ehkä sen olevan rokkia. Oli jännä, mutta hyvä fiilis. Koomista tilanteessa oli myös se, että kaveri joka perui viime hetkelle oli itse kehoittanut mua usein menemään yksin baariin, koska erityisesti täällä en kuulemma olisi siellä lopulta lainkaan yksin. Hetken jopa epäilin, että se oli järjestänyt tilanteen mua varten tahallaan.

Losha, joka soitti bändissä, oli käskenyt mun sanoa nimeni ovella ja sitä vastaan saisin lipun. Ja niin mä tein, sanoin päivää ja esittelin itseni. Vähän kyllä hävetti, jossain tilanteessa se olisi voinut kuulostaa erittäin ylimieliseltä, mutta yritin sen jälkeen selittää vielä jotain Loshasta ja lipusta, ja siinä kohtaa viimestään olin varmasti paljastanut ulkomaalaisuuteeni. Ovimies ymmärsi ja käski mua vielä odottaamaan. Mun vieressä seisoa kaksi tyttöä, jotka kuuli meidän keskustelun ja tajusi heti kysyä mistä mä oon. Keskusteli lähti käyntiin, ja niin mä olin löytänyt uuden keikkaseurueeni jo ennen kun olin pääsyt edes sisälle koko baariin. Se oli aika spesiaali ilta ja underground baari. Hetken päästä oltiin tyttöjen kaa jo bäkkärillä, bändi soitti reggaeta ja kaikki oli taas kohdallaan.