Vapautta ilman rutiineja

EVS-jakson puoliväli. Kuusi kuukautta, puoli vuotta, edessä ja takana.

Kun mä mietin, mitä kaikkea on puolessa vuodessa tapahtunut en meinaa uskoa. Elämä on kulkenut lujaa ja tarjonnut enemmän kun oisin osannut pyytää. Mä oon oppinut, nauttinut, ja viihtynyt, mutta kyllä mua välillä myös turhauttaa ja ärsyttää. Viime päivinä oon taas miettinyt, että mitä mä teen täällä ja miksi. Jos meidän isoimmat projektit ja kesäleirit on jo takana, mitä me tehdään seuraavat kuus kuukautta?

Mulla on mielessä paljon reissuja ja lomasuunnitelmia, mutta se ei tunnu pelkästään riittävän. En mä voi olla täällä vaan toteuttamassa mun vapaa-ajanhaaveita, enkä haluakkaan. Mä haluaisin olla täällä meidän projektin takia, en siitä otettujen lomien vuoksi. Mä kaipaan enemmän töitä, suunnitelmallista ja tavoitteellista työntekoa. Sellaista työtä, jonka mä voin kokea tärkeeksi ja merkitykselliseksi. Sellaista työtä mä oon täällä välillä päässyt tekemäänkin, mutta tällä hetkellä se tuntuu puuttuvan.

Kun mua turhauttaa mä ikävöin kotia ja kaikkea siihen liittyvää. Perhettä, ystäviä, lemmikkieläintä, mökkiä ja rantasaunaa. Pieniäkin asioita, hetkiä. Välillä mun mieli piirtää kuvia Helsingin kaduista, mun lähikaupasta, ja siitä, miltä tuntuu tulla kotiin, herätä viikonloppu aamuna omasta sängystä, keittää kahvia, astua paljain varpain mun täydelliselle valkokeltaiselle villamatolle, käydä suihkussa siinä pienessä ahtaassa pesuhuoneessa kun suihkuverho tarrautuu kiinni selkään. Sitä tunnetta, kun tietää ilman epävarmuuttaa miten toimia, ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, ymmärtää mitä itsestä puhutaan, kun osaa vastata änkyttämättä ja tulee kerrasta ymmärretyksi.

Kai arki on arkea joka paikassa, ja täällä se vaan on erilaista ja rutiinitomampaa kuin mihin oon aiemmin tottunut. Jos mä olisin Suomessa mä kaipaisin samallalailla jonnekkin toisaalle, kaipaisin sitä vapautta, mistä mä saan täällä nyt nauttia. Tylsistyisin välillä siihen arkeen ja rutiineihin. Just niihin juttuihin, mitä mä nyt täällä kaipaan.

Miten voi samaan aikaan odottaa niin paljon tulevaa, ja samalla haluta elää täysillä hetkessä, koska tietää, että tääkin on kohta jo ohi. Ja kohta on sekin ohi mitä mä nyt odotan, ja sitten odotan taas seuraavaa ja seuraavaa. Mä tiedän, että odottaminen on loputonta, mutta mielen pysäyttäminen on silti niin kovin vaikeeta.

Mä haluaisin nauttia mun jokaisesta hetkestä Valko-Venäjällä, ottaa joka päivästä kaiken irti ja olla läsnä kaikessa mitä mä teen, mutta mun mieli on yhtä levoton kuin se on aina ollutkin. Se järjestää päässä tulevien päivien tapahtumia, tehtäviä, odottaa tulevia vieraita, tulevien kuukausien reissuja, ja näkee jo kaukana häämöttävän joululomankin lähestyvän. Se näkee hämärästi myös mun EVS-ajan päättyvän, osittain odottaa sitä, odottaa jo seuraavaa tuntematonta sen jälkeen, ja osittain pelkää oonko mä silloin vielä kuitenkaan valmis lähtemään. Ja voiko kaiken tän hektisyyden ja vapauden jälkeen mikään "tavallinen" sittenkään tuntua miltään?