Matkalla; Ukraina-Moldova-Romania

Reilu viikko sitten paistoi Minskissä aurinko kun me Ruthin kanssa lähdettiin matkaan. Tiedettiin, että edessä on seikkailu vaikka ei voitu kuvitellakaan mitä kaikkea meillä olisi vastassa. Kun me oltiin jo matkalla lentokentälle alettiin saada viestejä siitä, että Moldovassa sataa lunta. Heräsi pieni epävarmuus sen suhteen olinko pakannut oikein, mutta en vielä murehtinut siitä sen enempää. Mielessä oli, että ensi viikolla Romaniassa saisi kuitenkin nauttia auringosta.

Kun saavuttiin Odessaan satoi rakeita niin kovaa, että jos otti käden pois kasvojen edestä sattui naamaan. Välillä satoi lunta, vähän räntää. Aateltiin, että meillä on vaan yksi ilta aikaa, joten oli sää mikä tahansa täytyy meidän nähdä vähän kaupunkia. Aika vähäksi se jäi.

Seuraavana aamuna tuli lisää viestejä Moldovasta ja lumisateesta. Anna sanoi, että ehkä meidän ei kannata tänään lähteä, mutta me ei vieläkään ymmärretty suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Vähitellen tilanne alkoi valjeta kun hostellissa yöpynyt kaveri tuli myös varoittamaan meitä teiden kunnosta ja kertoi uutisista; Moldovassa oli julistettu hätätila sääolosuhteiden vuoksi kun satoja puita oli kaatunut, tiet olivat poikki ja kylät ilman sähköä. Ainakin seuraavaan päivään saakka oltaisiin jumissa Odessassa. Toisaalta se toi meille lisää aikaa nähdä kaupunkia ja viettää aikaa uusien kavereiden kanssa! Maailma osoittautui jälleen kerraan pieneksi paikaksi kun tapamisemme Katyan ja selvisi, että yhteisen ystävän lisäksi olimme majoittuneet kuukausi sitten Kievissä samaan aikaan samassa hostellissa.

Lauantai aamulla lähdettiin uudella innolla linja-autoasemalle kuulemaan, että kaikki bussit Chisinauhun on edelleen peruttu. Tunnelmat oli kun Amazing racessa, mutta saatiin lopulta järjestettyä yhteinen taksikyyti. Matka kesti 5 tuntia ja maksoi 20 euroa. Kyydissä oli mun ja Ruthin lisäksi moldovalainen ennustaja rouva, ukrainalainen jamppa ja meidän semiagressiivinen, mutta huumorintajuinen taksikuski. Sillä hetkellä kun me ylitettiin Ukrainan ja Moldovan välinen raja alkoi myös jäljet lumimyrskystä näkyä.

Chisinaussa meidän palkintona saatiin viettää aikaa ystävien kanssa, joihin oltiin tutustuttu Arrival trainingissä. Chisinaun vapaaehtoisyhteisö on jotain ihan muuta kuin mihin minä ja Ruth ollaan kahdestaan Minskissä totuttu. Niitä on paljon!

Carlo antoi meille paljon yksityiskohtaista tietoa Chisinausta, kuten sen että tämä kaupungin vanhin viemärin kansi on 1800-luvulta.

Sunnuntaina käveltiin ympäri kaupunkia ja käytiin torilla. Vaikka lumimyrsky oli jo poissa ja liikenne toimi kuten tavallisesti, kaatuneet puut täyttivät katukuvan ja muistuttivat myrskyn tuhoista.

Maanantaina vietettiin aikaa Euroopan suurimmalla hautausmaalla, Doina:lla. Oli kulunut viikko pääsiäisestä ja ihmiset kokoontuivat hautausmaalle nauttimaan ruuasta jo pois menneiden kanssa. Lisäksii hmiset toivat ruokakoreja kirkkoon siunattavaksi ja ruokaa jaettiin vähävaraisille. Meille kerrottiin, että perinteeseen kuuluu myös jakaa karkkeja lapsille, ja niin me tehtiin.

Chisinausta matka jatkui yön yli bussilla Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Mä olin sopinut ensimmäisen itse järkkäämäni sohvasurffaus-majoituksen. Me oltiin perillä kuuden jälkeen aamulla ja oltiin kuin kaks raatoa kun yritettiin löytää 24h mäkkäriä, jossa odottaa pari tuntia ennen kuin meidän oli tarkoitus tavata meidän hosti, Calin.

Calin osoittautui loistavaksi isännäksi ja oppaaksi, jolla oli paljon mielenkiintoisia ajatuksia vaihdettavana matkustamisesta, yrittäjyydestä ja no, kaikesta mitä nyt tulikaan mieleen. Huomasin, että mulla oli myös paljon kysymyksiä, mutta onneksi Calin jaksoi suhtautui mun uteliaisuuteen sopivalla hilpeydelle. Calin jätti meidät asunnolleen ja antoi avaimet niinkuin vanhoille tutuille. Me koottiin itsemme kasaan niin hyvin kun pystyttiin ja oltiin valmiita vihdoin nauttimaan auringosta ja lämmöstä! Tosin Ruthille olisi tainnut välillä riittää vähän vähempikin lämpöä, ja myönnetään, että lopuksi punoitti kyllä molempien ihot...

Vuokrattiin pyörät ja fillaroitiin pitkin Herastraun puistoa.

Calin, meidän sohfasurffaus isäntä.

Keskiviikkona päästiin Calinin kyydissä Brasovaan, jossa oltiin yksi yö hostellissa. Alunperin oltiin ajateltu viettää loppuloma Bukarestissa, mutta onneksi saatiin hyvät vinkit lähteä tutustumaan myös Transilvanian alueelle. Brasovasta jatkettiin aamujunalla vuorten ympäröimään Sinaian kaupunkiin, ja näkymät oli kuin Disney-filmissä.

Brasov.

Peles castle, Sinaia.

Iltapäivällä liftattiin Sinaiasta takaisin Bukarestiin.

Romania tuntui Moldovan jälkeen enemmän länsimaalaiselta, mutta köyhyyttä ja ongelmia riittää unionin rajojen molemmin puolin. Ennen reissua mä olin juuri katsonut Alizadin ja Koutaniemen Pahan jälkeen -dokumentisarjan jakson, joka kertoi Bukarestin kodittomien arjesta. Mietin jo ennen matkaa kuinka paljon sosiaaliset ongelmat näissä maissa näyttäyisivät turistille, ja kai se riippuu aina siitä mihin katsoo. Mutta mä halusin rikkoa mun turismikuplan ja nähdä myös ne tunnelmat Cara de Nordilla, vaikka Ruth ensin ihmetteli miksi mun täytyy päästä muuten vaan käymään rautatieasemalla. 

Me käveltiin ympäri aseman, mutta koska oli jo pimeää ei tohdittu olla siellä pidempään. Asemalla oli paljon väkeä, enimmäkseen yksittäisiä turisteja ja joitain paikallisia porukoita. Ulkona poliisi hätyytti yhtä porukkaa, mutta en ymmärtänyt miksi. Päällisin puolin tunnelma oli kuitenkin rauhallinen, asemalle tyypillistä vilskettä lukuunottamatta. Kaksi lasta tuli pyytämään rahaa. Nuorempi näytti noin viisi vuotiaalta, mutta sen askeleet oli kuin vanhan miehen, ja kupistaan se joi kahvia. Jäin miettimään miksi en antanut.

Kun me oltiin jo kävelemässä takaisin metrolle, Ruth pysähtyi ottamaan kuvaa aseman reunalla olevasta muistomerkistä. Muistomerkin juurella oli kaksi miestä lastenvaunujen kanssa. Ulkoasusta päätellen olisi voinut kuvitella heidän olevan alueen kodittomia. Toinen miehistä äänteli oudosti, ja halusi selkeästi sanoa meille jotain, mitä ei ymmärretty. Mies viittoi osoittaen muistomerkin toiselle reunalle. Ruth käveli pois, mä pidin pienen etäisyyden, mutta katsoin mitä hän halusi näyttää. Miehen kaveri viittoi, kertoen ystävänsä olevan mykkä. Mykkä mies antoi mulle pantomiimi esityksen siitä kuinka muistomerkki oli pystytytte ensimmäisen maailman sodan muistoksi. Hymyiltiin sille että ymmärrettiin toisiamme. Kiitin, ja käännyin etsimään Ruthia. Olin lähdössä väärään suuntaan kun onneksi mun uusi tuttava riensi mun perääni, ja ohjasi mut takaisin Ruthin luo. Ehkä se oli vaan pieni hetki ja yksi kohtaus, mutta siinä oli mun mielestä jotain hienoa ja vilpitöntä. Mä kiitin ja toivotin kaikkea hyvää, en tiedä kuuliko hän, mutta uskon että hän ainakin tiesi mitä mä tarkoitin. 

 Cara de Nord, Bukarestin päärautatieasema.

Viimeinen yö vietettiin First Hostellissa Bukarestin keskustassa, joka oli ehdottamasti reissun paras hostelli. Aamulla nautittiin vielä lämmöstä ja osallistuttiin kävelykierrokselle ympäri vanhaa kaupunkia. Kotimatkalla saatiin viimeiset adrenaliinit kun jännitettiin ehdittäänkö ajoissa meidän jatkolennolle Kievistä Minskiin. Ja me päästiin turvallisesti takaisin kotiin, sateisiin Minskiin, mutta olihan se aikamoinen reissu!