Garadichin orpokoti

Tää viikko oli täällä oloni tähän mennessä rankin. Tavallaan se ei ollut mulle mikään yllätys, sillä tiesin, että neljän päivän vierailu Garadichin orpokotiin tarkoitti poistumista mun omalta mukavuusalueelta. Se tarjosi kuitenkin paljon kokemuksia ja ajateltavaa, se opetti ja kannatti.

Ennen kuin ehdin kirjoittamaan ja kertomaan enempää mun täytyy muistuttaa mulle annetusta näkökulmasta. Mulla on lupa ottaa valokuvia laitoksen sisällä sekä kirjoittaa kokemuksista, kunhan ne on positiivisia... Tämä mielessä pitäen koitan kertoa mahdollisimman rehellisesti mun omista kokemuksista. Tarinoiden jakamisessa on aina kuitenkin riskinsä. Mikäli ei niin mieluisat tarinat kantautuvat henkilökunnan tai johtajan korviin, pahimmassa tapauksessa he voivat evätä järjestöjen pääsyn laitoksiin kokonaan. Pohdinnan paikka. Mikä on näiden lasten edunmukaista? Kertoa epäkohdista silläkin riskillä että nykyinen apu voidaan evätä, vai vaieten tyytyä siihen apuun, jota nyt on mahdollista tarjota.

Ensinnäkin orpokoti on erittäin harhaanjohtava ilmaisu. Internatit, niinkuin niitä täällä kutsutaan, on suuria laitoksia, joissa on lähinnä vammaisia lapsia, osa heistä on jo aikuisia. Osalla on perheenjäseniä, jotka käyvät vierailemassa ja ottavat välillä lapsensa mukaan käymään kotona, joku puolestaan on saatettu hylätä sairaalaan jo vauvana, tai sitten lapsi on tuotu laitokseen kun perhe ei ole enää kyennyt huolehtimaan lapsesta. Tarinoita on yhtä monta kun on lapsiakin, Garadischissa heitä on 220.

Garadischi on pieni muutaman tuhannen asukkaan kylä. Mäen päällä näkyy orpokodin uudemmat kelta-harmaat rakennukset.

220 lasta on jaettu kahdeksaan eri ryhmään. Ryhmät on hyvin erilaisia, ja lapset eri kuntoisia. Lapsilla on eritasoisia kehityshäiriötä, ylivilkkautta, liikuntarajoitteita sekä mielenterveysongelmia. Päällepäin näkyvin ongelma on lasten liikuntarajoitteet, jäykistymät ja epämuodostumat raajoissa. Valitettavasti fysioterapeutin ammattia ei kuitenkaan tunnisteta ja yksillöllisen kuntoutumisen tukeminen tässä mielessä on vähäistä. Osa lapsista käy välillä yhden tai kahden kuukauden mittaisilla kuntoutusjaksoilla, mutta koulutuksen ja/tai resurssien puutteen vuoksi ei kuntoutuksessa saatuja ohjeita aina pystytä toteuttamaan laitokseen palaamisen jälkeen.

Laitoksessa on noin 200 työntekijää, ja noin 3 "mamaa" per ryhmä. Työntekijöillä ei ole erityisiä koulutusvaatimuksia, ja lastenhoidon lisäksi he huolehtivat myös kotitöistä; ruuan valmistuksesta, pyykinpesusta sekä valtavan puutarhanhoidosta. Vaikka ryhmässä tulisi olla 3 mamaa, on tilanteita, joissa yksi mama vastaa noin 30 lapsen ryhmästä, toisten huolehtiessa muista töistä. Mamojen lisäksi laitoksella vierailee mm. opettajia paikallisesta koulusta.

Ulkokuori on suuressa arvossa ja se yllätti mut positiivisesti. Piha on hyvin pidetty ja suuri. Siellä on keinuja ja värikkäitä leikkikenttiä sekä rakenteilla oleva kotieläinpiha, jossa tällä hetkellä on ainakin kanoja ja pupuja. Sisällä käytävät ja huoneet on maalattu toinen toistaan kauniimmilla kuvioilla eikä värejä ole säästelty. 

Päiväohjelmat vaihtelevat ryhmittäin. Monet ryhmät tai osa ryhmäläisistä käy päivisin oppitunneilla, ja vanhemmat asukkaat käyvät töissä laitoksen farmilla.

Yksi ryhmistä on itsenäistyvien ryhmä, jotka nimensämukaisesti harjoittelevat itsenäisen asumisen taitoja. Kun lapsi joutuu orpokotiin menettää hän niin sanotusti "omat oikeutensa" elämään laitoksen ulkopuolelle. En tunne prosessia tarkemmin, mutta käytännössä oon ymmärtänyt sen tarkoittavan sitä, että kun joku nuori on valmis lähtemään pois laitoksesta, käy hän ensin läpi oikeudenkäynnin, jossa todetaan hänen olevan kyvykäs huolehtimaan itsestään, näin hän voi saada oikeutensa takaisin. Moni laitoksessa elämänsä viettäneistä nuorista on kuitenkin myös epäileväinen ulkomaailman suhteen ja kokee olevansa tyytyväinen elämäänsä laitoksen muurien sisäpuolella.

Ryhmien lisäksi laitoksessa on oma sairastupa, jossa tällä viikolla oli kolme nuorta. Yksi nuorista oli ollut sairastuvalla jo useamman päivän ja kertoi, että mikäli olo ei helpota, viedään hänet seuraavana päivänä sairaalaan. Kun kysyimme mistä hän oli niin iloinen, nuori mies vastasi ettei ole koskaan elämässään käynyt sairaalassa.

Mutta mitä me sitten tehtiin siellä? Me järjestettiin aktiviteetteja ja pelattiin yksinkertaisia pelejä, soitettiin musikkia, tansittiin ja laulettiin, askarreltiin, juteltiin, jaettiin jugurtteja ja karkkia, autettiin syöttämisissä, vietiin ulos, halattiin ja kosketettiin... Mitä vaan me nyt milloinkin keksittiin. Vietettiin aikaa yhdessä, annettiin meidän aikaa ja huomiota. Viikossa riitti intensiteettiä, oli paljon riemua ja naurua, mutta vähän kyyneleitäkin.

Keskiviikkona kirjoitin näin:

Tää on vasta toinen päivä, ja ennen puolta päivää koin mun ensimmäisen romahduksen. Kyyneleet purskahti ennen kuin ehdin paeta kesken ryhmätuokion omaan huoneeseeni. Mainittakoon, että sitä ennen olin saanut jo kovan luokan litsarin naamalle ja hampaan jäljet komeili käsivarressa.

Se oli meidän päivän toinen ryhmä ja mun sietokyky vaan petti. Erityislasten kanssa toimiminen, etenkin ryhmänä on vaativaa ja mun kokemus tälläisestä toiminnasta vain pientä. Ja kaikki ryhmät on aina niin erilaisia.

Päivän eka ryhmä oli sujunut mallikkaasti. Tavanomaista sähläystä lukuunottamatta lapset tottelivat ohjeita niin hyvin kuin kukin vain ymmärsi. Heiteltiin palloja ja tehtiin yksinkertaisia jumppaliikkeitä piirissä. Mua varoitettiin ennen toista ryhmää, että kyseessä on vilkkaampi ryhmä ja että kannattaa katsoa omien taskujen ja tavaroiden perään. Varoituksista huolimatta todellisuus yllätti.

Mä oon tottunut siihen, että lapset lähestyy helposti ja haluaa olla sylissä. Musta on myös luontevaa halata ja pitää heitä sylissä. Mutta nyt se tapahtui kovin aggressiivisesti. Ensimmäinen ovesta tullut lapsi juoksi mun syliini, ja kun hetkeä myöhemmin olin kauniisti laskemassa häntä takaisin maahan, en osannut odottaa vastaukseks saamaani litsaria kasvoille. Nopee shokki, mutta aattelin miettiä sitä myöhemmin.

Lapset tappeli kosketuksesta, jos yksi oli sylissä saattoi toinen tulla lyömään ja tönimään tehdäkseen itselleen tilaa. Mä koitin suomeksi rauhallisesti selvitellä riitoja, mutta se ei oikein tuottanut tulosta. Yksi pojista halusi koskea kaikkea minkä sai irti ja avasi nonstoppina mun kengännauhoja ja housunnauhoja, ja kun kumarruin sulkemaan hän keksi avata mun hiuksia. Hän yritti jopa irroittaa adidaksen raidat irti mun housuista. Musta tuntui, että mussa roikkui ainakin viisi pientä ihmistä samaan aikaan ja aloin olla vailla ideoita miten mun kuului se tilanne handlata. Jotenkin pääsin siitä kuitenkin irtautumaan ja näin yhden tytön makaavan hiljaa maassa. Olin hetken sen luona kun mua taa kiskottiin muualle. Hetken päästä huomasin tytön satuttuvan itseään lyömällä päätään ja potkien jaloillaan lattiaan. Menin rauhassa hänen luo ja koitin rauhoittaa häntä mun sylissä. Aattelin jo hallitsevani tilannetta kohtalaisesti kunnes sain kovan puraisun käsivarteen. Tilanne jatkui, hän löi päätään lattiaan, mä koitin estää ja rauhoittaa. Ruth taisi huomata mun kasvavan epätoivon ja keinottomuuden ja tuli mun luo kertomaan, että tytöllä on tapana tehdä näin. Sitten mä vaan romahdin, enkä oikein tiedä mikä se pisara oli mikä sai mut kaatumaan, mutta kyyneleet valui vuolaasti mun silmissä jo ennen kuin ehdin ilmaista tarpeeni poistua huoneesta. Sit mä itkin hetken, keräsin kyyneleet ja kirjoitin tän rauhoittuakseni. Join kupin kahvia ja olin valmis seuraavan ryhmän vietäväksi.

Keskiviikon shokista huolimatta mä aloin tottua laitoksessa toimimiseen yllättävän nopeasti. Me vietettiin aikaa eri ryhmissä ja mä aloin jo muistaa kuka kuuluu mihinkäkin ryhmään. Nimet on oma lukunsa, mutta jos veikkaa esimerkiksi Dimaa, Sergeitä tai Mashaa on todennäköisyydet osua oikeeseen suhteellisen korkealla.

Kolmosryhmän lapset olivat kaikki sängyissään, ja siinä ryhmässä me käytiin joka päivä auttamassa syöttämisessä. Ekana päivänä mua järkytti se, että lapset makasi selällään sängyissään kun heitä syötettiin, mutta kun Irina meidän tulkki selitti mulle että lapset on niin tottuneita siihen etteivät he halua istua, en mä oikein voinut laittaa paljoa vastaan. Irina auttoi mua kun syötin ensimmäistä lasta. Mua pelotti, että lapsi voi tukehtua kun mä kaadan ruokaa suuhun hänen maatessaan selällään. Irina neuvoi mua syöttämään nopeammin, sillä lapset on tottuneet nopeaan rytmiin eikä jaksa odotella kun mä koitin kohteliaasti antaa heille aikaa nielaista rauhassa edellisen lusikallisen. Ja äkkiä mä sen huomasin, tyytäväisemmät katseet sain silloin kun pidin tahdin reippaana.

Kolmosryhmän kanssa mahdollisuudet toimia ja järjestää aktiviteetteja oli rajallisemmat kuin muiden ryhmien kanssa, mutta yhdessäolon keinoja on monia. Me rupateltiin sänkyjen reunoilla, siliteltiin ja soitettiin musiikkia. Tehtiin jalkohierontoja, ja laitettiin uusia sukkia lasten jalkoihin. Toiset tykkäsivät haistella erilaisia tuoksuja, toiset nautti kun silitin hyöhenellä. Yksi tyttö tykkäsi katsoa kuinka hyöhen liikkui hänen puhaltaessaan sitä. Ruokailun jälkeen otettiin vuoron perään lapsia pois sängyistä, joko syliin tai jaloittelemaan. Ajatuksia herätti huomata kuinka sänkyynsä sidottu tyttö pystyikin kävelemään ilman tukea. Kun me lähdettiin seuraavaan ryhmään toiset lapset jäi kiltisti takaisin sänkyynsä, ja toisten itku viilsi mun sydäntä kun kävelin pois.

Torstaina lähdettiin kävelyllä kylän keskustaan, ja mukaan pääsi osa kutosryhmän pojista. Ensi viikolla juhlitaan voiton päivää ja samalla kylään on pystytetty uusi muistomerkki toisessa maailmansodassa kaatuneiden kunniaksi. Ajoitus oli loistava sillä osuttiin paikalle kun pieni paraati oli juuri ohittamassa kylän keskustaa. Irina kertoi, että ennen voiton päivää on tyypillistä kiertää eri kylissä ja laskea kukkia muistomerkeille. Pojat nautti retkestä. Ja mun mielestä söpöintä oli meidän parijono, jossa ensimmäinen ja viimeinen piti kädessään punaista huomiolippua.

Illat alkoi löytää myös oman rutiininsa. Kun me oltiin seitsemän aikaan saatu oma illallinen syötyä, mikä tarkotti perunoita ja kananmunia, lähdettiin ryhmään numero 2. Ensimmäisellä kerralla ihmettelin kun oleskeluhuone oli täynnä poikia, mutta kaksi heistä makasi lähes elottoman näköisenä lattialla. Kun kysyin selitystä niin mulle sanottiin, että he nukkuu koska väsyttää, heistä se kuulosti tavalliselta. Me riehuttiin siellä puolitoista tuntia. Kuunneltiin musiikkia ja tanssiessa varottiin astumasta kenenkään päälle. Kakkosryhmän pojat on vanhempia ja heidän kanssa mulla oli hyviä keskuteluita, vaikka heillä olikin paljon enemmän sanottavaa kuin mitä mä ehdin kuulla saati sitten ymmärtää. Yhden nuoren miehen suurin ja hartain haave oli päästä luostariin ja olla munkki. Hän lauloi mulle rukouksia ja lopulta toivoi, että mustakin tulisi nunna. Toiset väritti värityskuvia, teki palapelejä ja askarteli koruja pienistä kuminauhoista. Ja kaikki rakastaa valokuvia, niissä olemista, niiden ottamista sekä katsomista. Kun kakkosryhmän oli aika mennä nukkumaan, me käytiin vielä illan päätteeksi moikkamaassa itsenäistyviä nuoria, ja juotiin yhdessä teetä heidän omassa keittiössään.

  

Päivien aikana ehdin nähdä myös työntekijöiden erilaisia tapoja toimia. Tiedän että joskus venäjän kieli kuulostaa vielä mun korvaan jyrkemmältä ja tiukemmalta kuin mitä puhuja saattaa tarkoittaa, mutta sitten on tilanteita kun kyse ei ole vain mun tulkinnasta. Mamat huolehtii hyvin ryhmänsä lapsista, mutta toisten kuri on kovempi kuin toisten. Eikä se ollut yllätys, tästä on puhuttu etukäteen ja kasvatuskulttuurien eroja on käyty läpi koulutuksessakin. Huutamisen ja läpsimisen todistaminen ja siihen suhtautuminen on silti vaikeeta. Vaikka on vaikea olla puuttumatta, ymmärrän, että ehkä paras vaihtoehto mitä me voidaan sen suhteen täällä tehdä on se, että heidän virheiden osottamisen sijaan, me näytetään meidän tapa olla lasten kanssa.

Kun mä tulin kotiin olin onnellinen tulevista vapaapäivistä, kaupasta ostamistani tuoreista hedelmistä ja kotoa saaduista kirjeistä. Muutama kaunis kyynel vierähti kun avasin lapsuudenystävän hääkutsun ja luin sen välissä olevan kirjeen. Olo oli raukea kunnes mut yllätettiin. 

Tiesin, että meidän hiiriongelma oli vielä kriittisessä tilanteessa, mutta elin asian kanssa rauhassa siihen asti kun en ollut häntä itse uudelleen kohdannut. Nyt se hyökkäsi tiskipöydälle ja paniikki valtasi mut sillä sekunnilla. Mä huusin ja tuijotin, se tippui lattialle mutta ei meinannut löytää reittiään takaisin ja mä vaan huusin, jotta se menis pois. Ruthin mukaan tilanne kuulosti siltä että meidän asunnossa murhataan jotain, ja voisin huutonäytteelläni tehdä kauhuleffoja. Huuto muuttui paniikkihysteriaitkuksi, enkä ymmärrä kuinka pieni jyrsijä voi aiheuttaa mussa niin suuren kohtauksen. Kyllä mä lopulta rauhotuin ja vähän nauroin. Ruth oli sanonut ennen kuin tultiin kotiin että "When the cat is away, the mice will play..." 

Tänään hommattiin hiirenloukkuja.