нормально

Koska ennen lähtöä tuntui tapahtuvan niin paljon, eikä mieli aina pysynyt mukana, olin varautunut siihen, että saapuessani Minskiin kaikki iskisi kerralla tajuntaan ja aiheuttaisi jonkinmoisen ahdistus tai shokkitilan. Näin ei käynyt, tai ehkä mun mieli kulkee edelleen pari askelta jäljessä, koska täälläkin tapahtuu ja paljon. Mutta en jää odottamaan sitä, vaan nautin siitä, mitä tapahtuu sillä välin.

Mä oon oikeestaan pitkin viikkoa jo miettinyt miten osaan muodostaa kaikesta mun ympärillä tapahtuvasta, saati sitten omista fiiliksistä blogitekstin viikon päätteeksi. Oon miettinyt sitä ehkä vähän liikaakin kuten, mitä asioita mä haluan jakaa ja kenelle, ja mitä te haluatte kuulla. Lisäksi oon pohtinut kuvien julkaisemista erityisesti niiden lasten näkökulmasta, keitä me tavataan laitoksissa. Meidän toimiston linja on kovin hyväksyvä, kuvia saa ottaa ja niiden julkaiseminen on myös ok. Lauantaina puolestaan tehtiin "extra" vapaaehtoiskeikka, sillä Ruth on hyvin verkostoitunut täällä olevien muiden vapaaehtoisten kanssa, ja kyseisessä laitoksessa valokuvaaminen oli toistaiseksi kielletty. Kielto liittyi kohuun siitä, että laitoksissa työskentelevä lääkäri oli kertonut lehdistölle, että lasten ravinnonsaannissa on puutteita ja tällä hetkellä asiaa tutkitaan. Tai näin mä sen tarinan ymmärsin. Joka tapauksessa mä oon tullut siihen tulokseen, että kuvien julkaiseminen on ok kun siihen on lupa, ja tarkoitus on hyväntahtoinen. Koska ne kuvat mitä mä oon nähnyt, ja mitä oon päässyt jo itsekin ottamaan, kertoo paljon enemmän siitä työstä mitä täällä tehdään kuin pelkät sanat.

Tää viikko on kulunut niin nopeasti. Samaan aikaan kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, mutta toisaalta tuntuu jo niin normaalilta olla täällä. Ruth on mun irlantilainen kämppis sekä EVS-kollega ja me ollaan jo jaettu monta hetkeä kun ollaan vuorotellen hehkutettu toisillemme vaan yksinkertaisesti sitä, että ollaan niin onnellisia siitä että ollaan täällä. Ja mä oon myös erittäin onnellinen siitä, että Ruth on täällä ja me tunnutaan olevan niin samalla sivulle monestakin asiasta, kuten kämppisarjesta, musiikista ja Nashvillestä. Ollaan myös aika samalla alhaisella tasolla meidän venäjän kielen opinnoissa, mutta motivoituneita sen oppimiseen.

Tää on Ruthin 8. kerta Valko-Venäjällä. Se on aikaisemmin ollut joka vuosi muutaman viikon ajan tekemässä vapaaehtoistyötä laitoksissa lasten kanssa, joilla on erilaisia psyykkisiä tai fyysisiä vammoja. Tän kuuleminen aluksi ei yhtään helpottanut mun omaa epävarmuutta. Mietin, että mä en edes osaa kuvitella niitä laitoksia mihin me ollaan menossa, saati sitten sitä mitä me siellä tehdään, ja Ruth puolestaan osaisi jo kaiken. Mutta nyt mä oon kypsästi tunnistanut asian toisen puolen, sen että Ruthin kokemuksesta ja verkostoista on etua myös mulle, ja että me tehdään tätä yhdessä.

Ja mitä täällä on sitten käytännössä tällä viikolla tapahtunut. Maanantai-iltana Ruth, Yuliya ja Olga oli mua vastassa lentokentällä. Yuliya on meidän supervisor, jonka kanssa oon hoitanut paljon asioita sähköpostitse jo ennen lähtöä ja Olga, 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka toimii meidän vapaaehtoisena mentorina. Vastaanotto oli lämmin ja meidän tuloon oltiin hyvin valmistauduttu. Asunnolle oli ostettu valmiiksi ilta- ja aamupala tarvikkeita, ja lisäksi saatiin lahjaksi suklaata ja maatuska-avaimenperät uuden kodin avaimiin.

Viikko oli käytännössä vielä asioiden järjestelyä, tutustumista eikä vielä niinkään varsinaista työntekoa. Tiistaina Yuliya lähti meidän puolesta johkin virastolle hoitamaan mun ja Ruthin rekisteröitymiseen liittyviä asioita. Me annettiin sille meidän passit, mutta se teki vastineeksi meille viralliset lomakkeet, joissa oli kopiot passista ja viisumista, sekä selitys siitä, että meillä ei ole niitä koska ne on rekisteröitävissä. Mietin vaan, että mikähän tilanne se just in case on, jossa me niitä tarvitaan... Olga auttoi meitä käytännön asioissa, matkakorttien ja liittymien hommaamisessa, opasti bussien ja metron käytössä, ja tutustutti kaupunkiin. Enkä sanoisi että varsinaisesti eksyttiin, mutta ensimmäisellä kotimatkalla kyllä missattiin meidän pysäkki ja 20 minuutin bussimatka venyi tunniksi kun kiepattiin päätepysäkin kautta.

Torstaina päästiin ensimmäiselle vierailulle yhteen suljetuista laitoksista. Mutta koska se on jo kokonaan oma lukunsa, ja kirjotettiin siitä tekstit WWB:n sivuille niin jaan linkin siihen kun se julkaistaan. Tai kirjoitan siitä tänne toisella istumalla.

Naistenpäivää juhlittiin toimistolla tiistaina, koska keskiviikko oli vapaapäivä. Toimiston kolme miestyöntekijää oli kattaneet pöydän ja antoi kaikille naistyöntekijöille, myös mulle ja Ruthille lahjaksi nahkaiset minlompakot.

Petrikov. Vierailun tarkoituksena oli onnitella tyttöjä naistenpäivän kunniaksi. Ns. juhlatilaisuuden jälkeen tarjottiin tytöille teetä ja herkkuja.

Petrikov. Kielimuurista huolimatta ihastuttiin jo tyttöjen kanssa toisiimme. Toivotaan että nähdään kesällä leirillä, ja myös, että kielitaidot olisi siihen mennessä molemmin puolin kehittyneet.

Osa tiimistä Petrikovissa.

Lauantai-illan viini ja venäjän opiskelut.