Krivichi, oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Elämä on ohimeneviä hetkiä. Se on arvaamatonta, ja yksi hetki voi muuttaa kaiken. Me kuullaan siitä kokoajan, toistellaan itselle ja toisille, kuinka pitäisi elää ja nauttia hetkestä. Mieli on silti levoton, se miettii vanhoja, suunnittelee ja odottaa tulevaa. Ja välillä se stressaa molempia, vaikka järki sanoisikin, että ei ne murehtimalla parane.

Viime viikolla sain kuulla surullisen uutisen ystävältä, jonka isä oli kuollut yllättäen. Hän käski mua soittamaan kotiin, ja kertomaan perheelle kuinka tärkeitä ne mulle on. Mä lupasin, ja soitin. Purskahdin kyyneliin ennen kun sain asiani sanottua. Isä säikähti, mutta oli helpottunut, että mulla on kaikki hyvin. Oli juhannusaatto. Mä vietin ekaa kertaa juhannusta muualla kuin Suomessa. Ja sinä iltana mä mietin miks mä oon täällä, enkä niissä kuvissa, joita mun puhelin tulvi.

Juhannuspäivänä oli mun synttärit. Olin stressanut niiden järjestämistä edeltävän viikon, välillä miettinyt, että olisi helpompaa vain skipata koko päivä. Mutta se ei olisi kannattanut. Mun päivä oli täynnä onnea ja yllätyksiä, ystäviä ja jotain tuntemattomiakin. Ruth hemmotteli mua aamupäivällä kotona. Keittiö oli koristeltu ilmapalloilla ja synttärionnitteluilla, sain espanjalaisen aamupalan, pannarikakkun, mimosoita, lahjoja ja manikyyrin. (Mutta asetti se riman vähän korkealle, kun sen omat synttärit on vasta lokakuussa...) Illaksi olin varannut noin kymmennelle kaverille saunatilat. Syötiin, juotiin, saunottiin, uitiin, ja kuvattiin mekin oma Hulahula-video. Jatkettiin iltaa meidän lempipubiin, jossa soi livemusiikki ja mua odotti vielä muutama yllätys. Se oli huippu päivä!

Sunnuntaina puolestaan chillailtiin Oktjaberskajalla ja otettiin viimeiset hipsteriselfiet, ennenkun Polina lähti Hollantiin. Mulla oli hyvä viikonloppu. Olin onnellinen siitä, että oon löytänyt mun ympärille täälläkin niin mielettömiä tyyppejä. Sunnuntai iltana pakkasin tulevaa leiriä varten. Ajattelin, että olisi kiva olla vielä muutama päivä vapaalla, mutta siinä kohtaa en osannutkaan vielä kuvitella minkälainen viikko mulla olisi edessä.

Maanantaina lähdettiin Krivichiin, poikien suljettuun laitokseen. Tällä kertaa tiesin jopa suurinpiirtein mitä odottaa. Olin käynyt laitoksessa muutaman kerran aiemmin ja nähnyt poikia sen lisäksi myös meidän workshopeissa. En muista nyt tarkkoja lukuja, mutta toivottavasti en valehtele paljon jos arvioin, että Krivichissä on noin 80 poikaa, joista suurin osa on13-17-vuotiaita. Oikeudenpäätöksestä riippuen pojat on laitoksessa noin puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja yleisimmät syyt liittyvät alkoholiin, huumeisiin sekä tappeluihin.

Kyse ei kuitenkaan ole vankilasta, vaikka kylän paikalliset asukkaat niin ajattelevat ja leimaavatkin. Virallisesti kyseessä on suljetun tyyppinen koululaitos. Ja sisällä on lapsia, jotka ovat syystä tai toisesta ajautuneet haastaviin elämäntilanteisiin. Lapsia, jotka kaipaa huomiota. Lapsia, jotka on tehneet vääriä valintoja. Lapsia, jotka tarvii vielä aikuisen ohjausta. Ja niitäkin lapsia, joilla on jo omia lapsia.

Mutta ei mun ollut nyt tarkoitus puhua siitä. Mä halusin puhua hetkistä, ja niiden merkityksestä. Koska Krivichissä hetki oli mulle läsnä. Mä en joutunut miettimään miksi mä oon täällä, eikä mun tarvinnut palauttaa mun mieltä menneestä tai tulevasta. Mä olin paikallani. Siellä missä mun kuului juuri silloin olla. Ja se on ehkä parhaita tunteita mitä mä tiedän. Siinä jos jossain on onnea ja levollisuutta.

Vaikka sitä tunnetta mun on mahdotonta koittaa selittää, haluan silti jakaa mun viikosta ja hetkistä sen minkä voin. Koska niissä hetkissä, unohtuu se missä me ollaan ja miksi. Niissä ei oo mitään ylimääräistä, mutta niissä on kaikki oleellinen.

Vapauden rajoittaminen ja eläminen suljetussa laitoksessa ei aina ole helppoa, mutta silloin kun portit avataan meille, nähdään me enemmän iloa kuin sitä toista puolta. Niimpä haluan jakaa teille niitä hetkiä, joita ei muurin toiselta puolelta katsoessa heti kuvittelisi olevankaan.

 Alkuviikon ryhmäytymistehtäviä ja haasteiden ratkomista.

Järjestettyjen aktiviteettien lisäksi meillä oli paljon vapaata hengailua, ja omia juttuja. Pelattiin lentopalloa, pingistä, lautapelejä, koripalloa, ja tietysti mafiaa. Opeteltiin räppejä, musisoitiin ja tanssittiin. Kevyttä small talkkia, lentäviä lauseita, mutta myös tärkeitä ja vakavia keskusteluja nuorten omista tarinoista ja mahdollisuuksista.

Meidän tiimiin kuului kolme työntekijää WWB:stä, sekä yhteensä seitsemän vapaaehtoista. Me asuttiin muurin toisella puolella, laitoksen farmilla olevassa talossa, ja iltaisin meillä oli myös omat hetkemme, Iso kiitos ja kumarrus tällä tiimille!

Pojat on taitavia ja kekseliäitä. Nää korut on tehty leivästä, mitä en vieläkään pysty käsittään! Ja joutsenet paperista.

Ja on ne tikissä. Keskiviikkona järjesttettiin jalkapallo-ottelu ja saatiin vieraaksi joukkue Minskistä, joka tällä kertaa otti voiton mukaansa.

Torstaina jätkät otti mut mukaan salille, ja näytti miten reenataan. Enkä mä ollut siellä vaan katsomassa, kyllä ne laitto mutkin hommiin.

Viimeisenä iltana järjestettiin grillibileet. Ukulelet soi ja pojat laulo rakkaudesta. Okei, ainakin yks niiden laulu kertoi myös tupakasta...

Ja hyvänä muistutuksena siitä, missä ollaan, perjantaina juhlittiin tulevaa itsenäisyyspäivää. Osasin odottaa isänmaallisia lauluja, mutta kokonaisuus pääsi yllättämään. Ennen konserttiosuutta oli järjestetty urheilukilpailu, armeijan tapaan. Pojat oli vaihtaneet uniformut päälle ja ohjelma alkoi marsseilla. Lajeina oli myös kranaatin heittoa ja ammuntaa...

Tää viikko oli jotain mitä en vieläkään oikein osaa käsittää. Niin paljon rakkautta näille pojille ja meidän tiimille! On tää vaan aikamoista hommaa.

Juhannus

Viime viikolla tuli kolme kuukautta lähdöstä ja ehkä se on ollut jonkinlainen kriisinpaikka. Tunnelmat heitteli laidasta laitaan, mutta viikonloppu kuitenkin nosti mut taas huipulle. Kirjaimellisesti tuli käytyä korkeella.

Alkuviikosta sain suomen kielen opiskelijoiden välityksellä kutsun Suomen diplomaatin Laurin luo, hänen järjestämäänsä suomalaisen musiikin iltaan. Vaikka Suomella ei ole Minskissä omaa suurlähetystöä, on meille pieni kahden ihmisen pyörittämä osasto.

Kutsu diplomaatin luo kuulosti mun korvaan viralliselta. Mulla oli mekko päällä. Enkä oikein tiennyt mitä siellä tehdään tai ketä siellä olisi. Tarjolla oli ruokaa ja juomaa, ohjelmassa levyraati.

Screenillä pauhas Hubba bubba, ja täydellinen Ruisrock tunnelma. Ikävöin jo etukäteen tulevaa festarikesää, jonka missaisin. Juhannusta, ja kavereita. Sannin 2080-luvun aikana mietin, että ei ehkä ollut hyvä idea koti-ikävän helpotukseen.

Mutta kyllä se oli. Se hajottava tunne, mitä helposti sanoo koti-ikäväksi, voi olla välillä muutakin. Välillä se on sitä, että vaikka ympärillä on ihmisiä, ei aina tunne yhteyttä. Tai sitä, kun ihmiset ympärillä vaihtuu niin nopeasti ja liian monen tutun näkeminen jää vain yhteen kertaan.

Mutta siellä se yhteys löytyi hetkessä. Musta tuntui, että olisin tullut enemmin joidenkin tosi läheisten sukulaisten luo kuin minkään sortin viralliseen tapaamiseen. Klikkasi. Jo yhdessä illassa tämä perhe valloitti mun sydämen. Siellä mä istuin pikkutunneille saakka olohuoneen lattialla, ja olin niinkuin kotona. Ja samalla mua jo riisti tieto siitä, että kahden kuukauden päästä hekin on lähteneet seuraavaan kohteeseen.

Mutta jos ei mietitä nyt niitä mitä mä missaan, koska tilalle tulee kaikkea muuta. Ja juhannuksenkin sain jo tänä vuonna etukäteen...

Lauantaina kokoonnuuttiin Ruotsin keskuksen järjestämällä Midsommar-piknikille. Paikalla oli suomen kielen opiskelijoiden lisäksi myös ruotsin ja norjan kielen opiskelijoita sekä muutama expatti. Meillä oli juhannussalko, kukkaseppeleet, shaslik, mölkky ja oma bändi. Ja vaikka se ei oo mun juhannusperinteeseen aiemmin kuulunut, niin tällä kertaa tanssittiin piirissä juhannussalon ympärillä joululaulujen tahtiin..

Piknik oli järjestetty Minskin ulkopuolella olevan ulkoilmamuseon alueella. Me oltiin Nastjan kanssa lähdössä kiertelemään museoalueen nähtävyyksiä, kun saatiin toinen idea.

Se oli siistiä. En ehtinyt edes jännittää kun yhtäkkiä olin jo tän kaverin kyydissä. Siellä me lennettiin ja kaarreltiin. Välillä se pysähtyi ja antoi meidän pudota vapaasti, mä kiljuin riemusta.

Vitebesk, unelmista totta

Kesäkuu alkoi aikaisella aamulla kun matkustimme marshutkalla, eli minibussilla Vitebskiin. Mun mielestä aikaisissa lähdöissä on aina oma tunnelmansa, ja niin on marshutkoissakin. Tällä kertaa marshutkan etulasissa roikkui rukousnauhan lisäksi wunderbaum, jossa luki sexoholic.

Muuten tilanne oli tuttu. Tiesin, että olimme matkalla World without bordersin järjestämään tapahtumaan, mutta mitä siellä tapahtuisi, tai mikä olisi minun roolini oli vielä täysin epäselvää.

Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen tapahtuma, vaan festivaali, joka lupasi tehdä unelmista totta, Мечты сбываются. Tapahtuma kesti kaksi päivää ja sen pääroolissa oli noin 100 lasta. Lapset tulivat laitoksista eri puolilta Valko-Venäjää ja kukin ryhmä oli valmistellut oman esityksensä tapahtumaa varten. Kaikkien yhteinen teema oli tulevaisuus ja vuosi 3017. Torstain semifinaalissa kaikki pääsivät esiintymään konserttitalossa, ja esitysten perusteella jury valitsi jatkoon pääsevät. Jatkoon päässeet esiintyivät perjantaina gaala-konsertissa samalla lavalla muiden valko-venäläisten supertähtien kanssa. Konsertti järjestettiin Vitebskin kuuluisalla amfiteatterilla, jonka katsomoon kerääntyi noin 4000 ihmistä.

Festivaalin suunnittelu ja sen toteuttaminen vaati monen eri osapuolen panostusta ja yhteistyötä. Olin saanut todistaa työn määrää ja kiirettä ennen tapahtumaa meidän omalla toimistolla, mutta myös vierailullani Garadichin orpokodissa. Festivaali on monelle vuoden kohokohta ja siihen valmistautuminen on pitkä prosessi, johon kuuluu harjoitusten lisäksi myös mm. rekvisiitan ja esiintymisasujen valmistamista. Myös paikan päällä oli monta asiaa, joita piti ottaa huomioon. Suuri joukko paikallisia vapaaehtoisia auttoivat huolehtimaan siitä, että kukin ryhmä ja tarvittavat tarvikkeet oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vapaaehtoiset tukivat ja kannustivat, ja eritysesti pojat saivat tarjota apuaan pyörätuolien kantamisessa portaikoissa sekä linja-autolla matkustettassa. Tapahtuman järjestämisessä on niin paljon pieniä muuttuvia tekijöitä, joita ei etukäteen tulisi edes ajatelleeksi, mutta hyvässä hengessä, hyvällä tiimillä, kaikki hoituu!

Kun torstai aamuna saavuttiin Vitebskiin minut esiteltiin omalla tiimilleni, jonka kanssa kommunikointi tulisi tapahtumaan venäjän kielellä. Olin samassa porukassa kahden paikallisen vapaaehtoisen, Astopin ja Vladan kanssa, ja meidän vastuulla oli ryhmä Navinkista, Minskistä. Välillä tuntui, että aivot olivat tulessa kun yritin ymmärtää mistä puhuttiin, saati sitten muodostaa omia lauseita. Liikuin jo tutuksi tulleella epämukavuusalueellani kun en tiennyt mitä ympärilläni tapahtuu, tai mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Välillä se taisi näkyä myös mun naaamasta. Ja kyllä se turhauttaa, kun yrität selvittää mitä tapahtuu seuraavaksi, ja ainut vastaus on että älä huoli, kaikki on hyvin... Mutta oikeessa he aina olivat, kaikki oli hyvin. Mulla oli lopulta kova luotto mun tiimiin, ja ne huolehti lasten lisäksi myös siitä, että mä tiesin edes suurinpiirtein missä mennään. Ja oli meillä omat hetkemme työtuntien ulkopuolellakin. Vaikka kommunikointi asiasisältöineen saattoi välillä ontua, me opittiin paljon, oltiin luovia, naurettiin ja nautittiin.

Mutta se mitä me saatiin nähdä, todistaa, ja kuulla oli ne toinen toistaan upeammat esitykset. Nää lapset on lahjakkaita, ja päättäväisiä, ne on tehnyt kovan työn valmistautuessaan esityksiinsä, mutta ennen kaikkea mä ihailen heidän rohkeutta. Rohkeutta nousta lavalle tuhansien ihmisten edessä. Lauluja, tanssia, tarinoita ja toinen toistaan näyttävämpiä puvustuksia, ja koreografioita. Siellä ne teki omista unelmistaan totta! 

Mun oma suosikki oli Boqushevsk. Heidän esitys oli moniulotteinen ja siinä oli hyödynnetty eri elementtejä ja menetelmiä. Ryhmä teki upeita koreografioita isojen punaisten ja valkoisten kankaiden avulla. Tai no, finaalissa värit olivat vaihtuneet valkoiseksi ja siniseksi... Juryn pyynnöstä. Kuulemani mukaan, perusteluja ei oltu sanottu suoraan, "mutta tiedettehän kuinka kaikki eleet voidaan tulkita miten vain..." Politiikkaa ei kai voi paeta edes lasten konsertissa, mutta oli värit mitkä tahansa, esitys oli kokonaisuudessaan nerokas, ja ansaitsi voittonsa!

Ja yksi kuvakertomus siitä, mitä tapahtuu kulissien takana, kun viralliset osuudet on hoidettu...

Kiitos Vitebesk, ja kaikki jotka olitte osa sitä! Sain enemmän kuin osasin antaa.