efekteja: Krivichi, oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Elämä on ohimeneviä hetkiä. Se on arvaamatonta, ja yksi hetki voi muuttaa kaiken. Me kuullaan siitä kokoajan, toistellaan itselle ja toisille, kuinka pitäisi elää ja nauttia hetkestä. Mieli on silti levoton, se miettii vanhoja, suunnittelee ja odottaa tulevaa. Ja välillä se stressaa molempia, vaikka järki sanoisikin, että ei ne murehtimalla parane.

Viime viikolla sain kuulla surullisen uutisen ystävältä, jonka isä oli kuollut yllättäen. Hän käski mua soittamaan kotiin, ja kertomaan perheelle kuinka tärkeitä ne mulle on. Mä lupasin, ja soitin. Purskahdin kyyneliin ennen kun sain asiani sanottua. Isä säikähti, mutta oli helpottunut, että mulla on kaikki hyvin. Oli juhannusaatto. Mä vietin ekaa kertaa juhannusta muualla kuin Suomessa. Ja sinä iltana mä mietin miks mä oon täällä, enkä niissä kuvissa, joita mun puhelin tulvi.

Juhannuspäivänä oli mun synttärit. Olin stressanut niiden järjestämistä edeltävän viikon, välillä miettinyt, että olisi helpompaa vain skipata koko päivä. Mutta se ei olisi kannattanut. Mun päivä oli täynnä onnea ja yllätyksiä, ystäviä ja jotain tuntemattomiakin. Ruth hemmotteli mua aamupäivällä kotona. Keittiö oli koristeltu ilmapalloilla ja synttärionnitteluilla, sain espanjalaisen aamupalan, pannarikakkun, mimosoita, lahjoja ja manikyyrin. (Mutta asetti se riman vähän korkealle, kun sen omat synttärit on vasta lokakuussa...) Illaksi olin varannut noin kymmennelle kaverille saunatilat. Syötiin, juotiin, saunottiin, uitiin, ja kuvattiin mekin oma Hulahula-video. Jatkettiin iltaa meidän lempipubiin, jossa soi livemusiikki ja mua odotti vielä muutama yllätys. Se oli huippu päivä!

Sunnuntaina puolestaan chillailtiin Oktjaberskajalla ja otettiin viimeiset hipsteriselfiet, ennenkun Polina lähti Hollantiin. Mulla oli hyvä viikonloppu. Olin onnellinen siitä, että oon löytänyt mun ympärille täälläkin niin mielettömiä tyyppejä. Sunnuntai iltana pakkasin tulevaa leiriä varten. Ajattelin, että olisi kiva olla vielä muutama päivä vapaalla, mutta siinä kohtaa en osannutkaan vielä kuvitella minkälainen viikko mulla olisi edessä.

Maanantaina lähdettiin Krivichiin, poikien suljettuun laitokseen. Tällä kertaa tiesin jopa suurinpiirtein mitä odottaa. Olin käynyt laitoksessa muutaman kerran aiemmin ja nähnyt poikia sen lisäksi myös meidän workshopeissa. En muista nyt tarkkoja lukuja, mutta toivottavasti en valehtele paljon jos arvioin, että Krivichissä on noin 80 poikaa, joista suurin osa on13-17-vuotiaita. Oikeudenpäätöksestä riippuen pojat on laitoksessa noin puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja yleisimmät syyt liittyvät alkoholiin, huumeisiin sekä tappeluihin.

Kyse ei kuitenkaan ole vankilasta, vaikka kylän paikalliset asukkaat niin ajattelevat ja leimaavatkin. Virallisesti kyseessä on suljetun tyyppinen koululaitos. Ja sisällä on lapsia, jotka ovat syystä tai toisesta ajautuneet haastaviin elämäntilanteisiin. Lapsia, jotka kaipaa huomiota. Lapsia, jotka on tehneet vääriä valintoja. Lapsia, jotka tarvii vielä aikuisen ohjausta. Ja niitäkin lapsia, joilla on jo omia lapsia.

Mutta ei mun ollut nyt tarkoitus puhua siitä. Mä halusin puhua hetkistä, ja niiden merkityksestä. Koska Krivichissä hetki oli mulle läsnä. Mä en joutunut miettimään miksi mä oon täällä, eikä mun tarvinnut palauttaa mun mieltä menneestä tai tulevasta. Mä olin paikallani. Siellä missä mun kuului juuri silloin olla. Ja se on ehkä parhaita tunteita mitä mä tiedän. Siinä jos jossain on onnea ja levollisuutta.

Vaikka sitä tunnetta mun on mahdotonta koittaa selittää, haluan silti jakaa mun viikosta ja hetkistä sen minkä voin. Koska niissä hetkissä, unohtuu se missä me ollaan ja miksi. Niissä ei oo mitään ylimääräistä, mutta niissä on kaikki oleellinen.

Vapauden rajoittaminen ja eläminen suljetussa laitoksessa ei aina ole helppoa, mutta silloin kun portit avataan meille, nähdään me enemmän iloa kuin sitä toista puolta. Niimpä haluan jakaa teille niitä hetkiä, joita ei muurin toiselta puolelta katsoessa heti kuvittelisi olevankaan.

Alkuviikon ryhmäytymistehtäviä ja haasteiden ratkomista.

Järjestettyjen aktiviteettien lisäksi meillä oli paljon vapaata hengailua, ja omia juttuja. Pelattiin lentopalloa, pingistä, lautapelejä, koripalloa, ja tietysti mafiaa. Opeteltiin räppejä, musisoitiin ja tanssittiin. Kevyttä small talkkia, lentäviä lauseita, mutta myös tärkeitä ja vakavia keskusteluja nuorten omista tarinoista ja mahdollisuuksista.

Meidän tiimiin kuului kolme työntekijää WWB:stä, sekä yhteensä seitsemän vapaaehtoista. Me asuttiin muurin toisella puolella, laitoksen farmilla olevassa talossa, ja iltaisin meillä oli myös omat hetkemme, Iso kiitos ja kumarrus tällä tiimille!

Pojat on taitavia ja kekseliäitä. Nää korut on tehty leivästä, mitä en vieläkään pysty käsittään! Ja joutsenet paperista.

Ja on ne tikissä. Keskiviikkona järjesttettiin jalkapallo-ottelu ja saatiin vieraaksi joukkue Minskistä, joka tällä kertaa otti voiton mukaansa.

Torstaina jätkät otti mut mukaan salille, ja näytti miten reenataan. Enkä mä ollut siellä vaan katsomassa, kyllä ne laitto mutkin hommiin.

Viimeisenä iltana järjestettiin grillibileet. Ukulelet soi ja pojat laulo rakkaudesta. Okei, ainakin yks niiden laulu kertoi myös tupakasta...

Ja hyvänä muistutuksena siitä, missä ollaan, perjantaina juhlittiin tulevaa itsenäisyyspäivää. Osasin odottaa isänmaallisia lauluja, mutta kokonaisuus pääsi yllättämään. Ennen konserttiosuutta oli järjestetty urheilukilpailu, armeijan tapaan. Pojat oli vaihtaneet uniformut päälle ja ohjelma alkoi marsseilla. Lajeina oli myös kranaatin heittoa ja ammuntaa...