Lottoo

Ei me vielä päästykään telkkariin lotto-tytöiksi, mutta usein on tuntunut, että olis ollut oikea aika lotota. Marraskuu ei oo koskaan tarjoillut näin paljon hyviä juttuja, positiivista jännitystä ja iloisia uutisia harmautensa keskellä. Välillä mietin pitäskö nipistää, että heräisin mun unelmista, kun taas toisinaan just se, päässä pyörivät ajatukset ja kova vauhti on pitänyt mua öisin hereillä.

Ehkä siinä on jotain perisuomalaista, kun välillä tästä kaikesta tulee jopa pieni häpeän tunne. Haluaisi kertoa hyvät uutiset, mutta samalla vähän hävettää kun menee niin hyvin... Silti mä päätän mielummin hehkuttaa. Ei onnea saa hävetä! 

Sen verran mukana on realismia, että myönnän positiiviseen jännitykseen kuuluneen myös unettomia öitä, stressi on välillä vienyt äärirajoille, iskenyt flunssan ja vienyt pari kertaa mun äänen. Mun sympatiat menee Ruthille, se on etulinjassa kokemassa mun suuret tunteet, niiden purkaukset ja muut asiaan kuuluvat mielialan vaihtelut. Ja se on pärjännyt siinä tehtävässä hyvin! Mutta tasapuolisuuden nimissä, siitä hyvästä sillä on lupa olla mua kohtaan ärsyttävä sekä nauraa mun kustannuksella, ja lisäksi mä yritän olla puuttumatta sen sammumattomaan haluun laulaa, kokoajan kaikkialla...

Mä oon miettinyt, että jos joku olis vuosi sitten sanonut miltä mun elämä tällä hetkellä näyttää en ois voinut uskoa. Enkä oo ainoo. Mä tiedän, että tää vuosi on vienyt muitakin, toisia kovempaa kun toisia. Toisaalta mä oon taas aika samantyyppisessä tilanteessa kuin olin vuosi sitten. Selaan kaks kertaa päivässä pakkomielteisesti TE-palveluiden sivulle ilmestyneet uudet työpaikat, odotan että puhelin soi ja joku kertoisi mitä tapahtuu kaiken tän jälkeen. 

Mutta ollaan vielä hetki marraskuussa, ja sen mainioissa muistoissa. Marraskuu toi mulle paljon vieraita, uusia mahdollisuuksia, kuljetti Moldovaan ja puski pois mukavuusaluelta onnistumaan. Pieniä ja isoja hetkiä, ja tunteita, jotka on ajoittain kaataneet koko vieressä seisovan kielimuurin. Huumorifestivaaleilla näin odottamatta erään tytön Petrikovin suljetusta laitoksesta. Neljä kuukautta sitten kesäleirillä me oltiin vietetty aikaa yhdessä ja sen jälkeen kirjoitettu kirjeitä. Nyt meistä kumpikaan ei osannut odottaa toistensa näkemistä, enkä osaa selittää miltä tuntui siinä hetkessä kun meidän katseet kohtasi ja näin kuinka kyyneleet purskahti sen silmiin. On niin monta hetkeä ja asiaa, joista oon kiitollinen, ja niin paljon mitä tää kuukausi on mulle opettanut. Jos niin voi sanoo, niin jollain tavalla musta tuntuu, että tää on voinut olla jopa koko kokemuksen tärkeimpiä kuukausia, no siis niinkuin ne kaikki muutkin.

Minsk.

Minsk.

 Goradichen orpokoti.

Mir.

Marraskuun puolivälissä pääsin mun ensimmäiselle missiolle nuorten eurooppalaisten suurlähettiläiden kanssa.  Moldovassa meidän tehtävänä oli kiertää kouluja ja kertoa nuorille Europan Unionista ja sen itäisestä naapuruuspolitiikasta. Erityisesti keskittyen siihen mitä se tarkoittaa moldovalaisten nuorten näkökulmasta. Kerroimme Erasmus+ ohjelman mahdollisuuksista, opiskeluvaihdoista ja vapaaehtoistyöstä. Kun mä ekaa kertaa tapasin meidän tiimin ja me käytiin läpi viikon ohjelmaa ja vastuualueita, mä ihmettelin miten mä oon saanut itseni mukaan tälläiseen joukkoon. Vaikka mä olin tiimin vanhimmasta päästä, musta tuntui että mä en ole lainkaan yhtä pätevä kuin kaikki muut.

Mutta mä pääsin vähitellen yli siitä, koska se oli vain mun omaa epävarmuutta. Kaks ekaa päivää olin jännityksestä jäykkänä. Musta tuntu, että edes ensimmäisen esityksen jälkeen en pystynyt rentoutumaan tai olemaan tiimissä täysin oma itseni. Mutta me tsempattiin toinen toisiamme, mä tajusin että mä en oo ainut ketä jännittää, ja jännityksestä huolimatta mä hoidin aina oman osuuteeni kunnialla läpi ja nautin siitä! Musta oli kunnia olla osa sitä tiimiä, jossa mua myös muistutettiin siitä, että meillä on kaikilla omat vahvuutemme eikä mun tarvitse verrata itseäni toisiin. Ne oli huikeita tyyppejä ja yhdessä me oltiin ihan ykköstiimi.

Jokaisessa koulussa me pidettiin myös työpaja, jonka tarkoituksena oli keksiä koululle yksi yhteinen idea, jolla vastattaisiin johonkin nuorten itse nimeään ongelmaan ja kehitettäisiin heidän yhteisöään. Idean tuli perustua kansalaistoimintaan ja olla mahdollisimman luova! Parhaat ideat palkitaan, ja mahdollisesti myös toteutetaan. Nuoret toivoivat mm. parempia harrastusmahdollisuuksia (urheilupaikkoja, opettajia), parempaa tiedonsaantia ja internetyhteyttä kouluun, parkkipaikkoja polkupyörille, kierrätysmahdollisuuksia, terveellisempää kouluruokaa, mahdollisuuksia kultuurivaihtoihin ja yhteisön jäseniltä myönteisempää asennetta yhteisten asioiden järjestämiseksi ja vanhempien tukea/ymmärrystä aktiiviseen toimijuuteen ja vapaaehtoistyön tärkeyteen.

Moldovan jälkeen alkoi taas omat kuviot Minskissä ja viime viikot onkin tuoneet mua taas askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria. Sen lisäksi, että mä oon tavannut uusia paikallisia ihmisiä, kokannut dranikeja ja viettänyt aikaa banjassa, mä oon joutunut uudella tasolla omaksumaan sitä, miltä tuntuu elää epävarmuudessa. Paikallisia kun se ei näytä juuri hetkauttavan, niiden luottamus siihen että asiat järjestyy on rakennettu jollekkin äärimmäisen vakaalle perustalle mitä mun on välillä niin vaikea ymmärtää. Mä muistan kun keväällä yksi paikallinen kaveri kertoi ihan pokkana lähtevänsä ehkä ylihuomenna Brasiliaan. Silloin mun oli vähän vaikea hahmottaa, että miten se ei kahta päivää aiemmin muka ole varma lähteekö vai eikö lähde, ja eikö se oo vähän stressaava tilanne kun ei tiedä. Mulle se on.

Me ollaan suunniteltu jo pitkään matkaa Venäjälle. Yleensä oon optimisti ja uskon myös siihen, että asiat aina järjestyy. Mutta tän matkan kohdalla, usko on horjunut moneen kertaan. Mä oon ollut vähällä luovuttaa. Viisumikäsittely Valko-Venäjältä käsin hoidettuna nopealla aikataululla on ollut omaa luokkaansa, niinkuin Suomen Pietarin pääkonsulaatista kirjoitetut kutsukirjeet. Viisumit on valmiina, mutta niitä ei ole ollut lupa noutaa ennen alkuperäisten kutsujen saapumista postitse. Postia ei ole kuulunut, ja lento Moskovaan lähtee huomenna. Ehkä mä siis lähden huomenna Venäjällä, mutta en ole vielä raaskinut turhaan pakata mun laukkua.

Kiitos Yuliya, joka jaksaa yllättää mut joka kerta sen tyynellä uskolla ja järkkymättömällä asenteella siitä, kuinka asiat saadaan aina tavalla kun toisella järjestymään. Niinkuin tälläkin kertaa. En tiedä montako puhelua se on yhteensä mun puolesta lähetystöön ja lentokentille soittanut ensin mun Moskova-Moldova transit-viisumin ja Valko-Venäjä-Venäjä rajakäytäntöjä selvittääkseen ja nyt uudestaan, ja aina se on saanut kaiken järjestymään. Mutta tää on niin iso juttu, tosi iso, enkä mä tiedä miten selviän siitä pettymyksestä jos tää ei onnistu. Sen takia mä en uskalla vielä uskoa, en ennen kuin viisumi on mun passissa, ja me Venäjän federaation maaperällä. Mutta mä toivon ja pidän kaikki ristissä, eikä vaan viisumin puolesta vaan sitten vielä senkin puolesta, että päästään maahan ja saadaan leimat passiin Moskovassa. Jos tää onnistuu, niin laitan sitten sen loton vetämään!

 World Without Bordersin järjestämät KVN- huumorifestarit.