Erilaisia kesäleirejä

Lämpötila ylsi vielä viikonloppuna kolmeenkymppiin, ja vaikka aurinkolasit pysyi päässä, aurinkorasva tuntui ja tuoksui iholla, kesän loppu on väistämättä edessä. Ensimmäiset irronneet lehdet ja sopeutuminen uuteen aikaan on ilmassa. Muutokset kulkee kolmen kuukauden sykleissä. Mieli on taas täynnä epävarmuutta tulevasta. Mutta onneks oon myös osannut rauhoittaa mun levotonta mieltä ja päässyt nauttimaan luonnosta, oon melonut, ratsastanut, joogannut. Ja kirjoittaminen, kun mieli on levoton, niin se pysäyttää mut hetkeksi paikalleen.

Mulla on monia reissusuunnitelmia syksyksi sekä Minskiin tulevia vieraita, joiden tuloa en malta odottaa!! Mutta se mitä mun vapaaehtoistyö tulee olemaan kesän vaihduttua syksyksi on vielä suurilta osin jotain, mistä mä en paremmin tiedä. Se on se, mikä aiheuttaa epävarmuutta. Ja saa mut hakeen paikkaani taas uudelleen.

Kesä sen sijaan on kulunut intensiivisesti laitoksissa ja leireille. Ja kun en vielä tiedä tulevasta on hyvä hetki pysähtyä ja kertoa kuluneesta kesästä ja leireistä. Krivichi ei suinkaan ollut kesän ainoa leiri, vaikka merkitykseltään olikin ainoa laatuaan. Meillä oli monta hyvää leiriä, ja jokainen leiri nosti mieleen erilaisia ajatuksia.

DREAMCAMP

Vaikka virallisesti olen täällä World Without Bordersin vapaaehtoisena, on meidän projektivastaava niin joustava, että mikäli meitä ei tarvita omalla toimistolla, on meidän mahdollista toimia vapaaehtoisena muissa projekteissa tai järjestää omia rekiä orpokoteihin yms. Kesäkuussa pääsin osallistumaan Dreamcampille, kaikinpuolin hyvin perinteiselle kesäleirille.

Kuten kuvitella saattaa Dreamcamp erosi jollain tavoin meidän suljetuissa laitoksissa järjestyistä leireistä. Ensinnäkin olin aluksi järkyttynyt miten vain kaksi ohjaajaa oli vastuussa n. 30 hengen lapsiporukasta ja kuinka vapaasti lapset keskenään liikkuivat ja touhusivat leirialueella. Parin päivän jälkeen se vaikutti jo luontevalta, vaikka tiimille työ olikin intensiivistä. Ero, joka vaikutti muhun eniten oli kuitenkin se, että lapsista ja nuorista suurin osa pystyi puhumaan englantia. Mun tärkein tehtävä olikin jutella ja kannustaa keskustelemaan englanniksi. Mahdollisuus keskusteluun nuorten kanssa muistutti mua siitä kuinka paljon pidin mun työstä Suomessa, ja kuinka pitkä matka mulla vielä on edessä jos haluan päästä samalle kommunikointiasteelle täällä meidän laitoksissa olevien nuorten kanssa. Nautin suuremmasta vastuusta ja mahdollisuudesta osallistua, ja ohjata ryhmiä itsenäisesti. Pidin esitelmän Suomesta, ohjasin erilaisia pelejä ja leikkejä, vedin keskusteluryhmiä. Sain toteuttaa luovuttaani ja ideoitani ilman välikäsiä tai tulkkeja ja muistin kuinka kivalta se tuntui. 

PETRIKOV

World Without Bordersin kanssa meidän seuraava yhteinen leiri oli Perikovissa. Petrikovin pieni maalaiskaupunki sijaitsee noin 300 kilometriä Minskistä etelään. Kaupunkin laidalla on maan ainut tytöille tarkoitettu suljettu koululaitos. Samalla tavalla kuin poikien laitoksissa, tytöt ovat suljetussa laitoksessa oikeuden määräyksestä muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Laitoksen tytöt kertoivat, että aiemmin pisimmät tuomiot olivat olleet jopa neljä vuotta. Tuomiot liittyvät pieniin rikoksiin useimmiten alkoholiin ja huumeisiin. Tytöt käyvät laitoksessa koulua ja voivat suorittaa ompelijan ammattitutkinnon.

Meidän leirin teemana oli kauneus. Krivichissä poikien laitoksessa puolestaan meidän teemana oli ollut "koettelemusten ja haasteiden koulu"... Mun mielestä tää kertoo jo oman tarinansa. Kauneuden teema on tietysti myös tärkeä, ja varmasti paljon ajatuksia herättävä nuorten tyttöjen kohdalla, mutta samalla erittäin sensitiivinen teema, jota voi käsitellä hyvin monella tavalla. Tarkoituksena oli tietysti puhua erilaisesta kauneudesta, ja keskustella siitä mikä kaikki on kaunista. Eniten mua kai riso se, että mulla ei ollut tarpeeksi keinoja osallistua itse kyseisen teeman ympärillä pyörivään keskusteluun enkä päässyt havainnoimaan sitä, miten aiheesta puhuttiin.

Yksi vapaaehtoisista piti work shopin ihon hoidosta, jonka jälkeen tytöt saivat meikata itsensä. Work shopin jälkeen yks tytöistä halus jutella, ja me juteltiin google kääntäjän avulla. Hän kysyi multa mikä olisi hyvä tapa laihduttaa. Mulla oli ollut alusta asti hyvin ristiriitaisia ajatuksia leirin kauneus teemasta, ja nuoren tytön kysymys yllätti, ehkä jopa hieman ahdisti. Koitin epätoivoisesti kertoa hänellä kuinka kaunis hän on. Ja toivoin, että kauneutta käsiteltäisiin leirillä muutenkin kun meikkaamalla...

Kerroin tilanteesta, ja mun ajatuksista meidän projektinvetäjälle. Toivoin, että tyttöjen kanssa keskusteltaisiin ulkonäköön liittyvistä paineista, luonnollisesta kauneudesta, erilaisuudesta. Rohkaistaisiin ja kannustettaisiin. Jokainen teini ansaitsisi kuulla kuinka ne on kauniita sellaisina kun on! Eikä pelkästään teinit. Vastaus oli, että asiasta on tarkoitus keskustella seuraavana päivänä aiheeseen liittyvän elokuvan katsomisen jälkeen. Samalla mun mieleen tuli Kalevala korun keväällä julkaisema kampanja Kesyttämättömästä kauneudesta (https://www.youtube.com/watch?v=tKq4ITynMmU). Näytin videon meidän projektinvetäjälle, ja olisin halunnut näyttää sen tytöillekin. Vastaus oli, että vaikka hän itse ymmärtää videon sisällön, kaikki eivät sitä ymmärtäisi.

Ja tehtiin me onneks muutakin kun meikattiin. Työskenneltiin ryhmissä, tanssittiin, askarreltiin, pelattiin, ja oltiin yhdessä. 

Petrikovissa mulle alkoi näkyä myös ensi kertaa tyttöjen kesken jakautunut ja jaettu valta. Tytöillä on laitoksessa erilaisia oikeuksia riippuen siitä millä pistetasolle he ovat. Mikäli ymmärsin systeemin oikein, korkeimmilla pistetasoilla saa esimerkiksi käyttää enemmän puhelinta ja voi päästä mukaan retkille laitoksen ulkopuolelle. Laitokseen tullessaan pisteitä eikä oikeuksia juuri ole. Noudattamalla sääntöjä ja hyvällä käytöksellä voi kerätä pisteitä, huonolla menettää.

Mutta valta jakaa pisteitä ei ole pelkästään työntekijöillä. Jokaisessa ryhmässä yksi tytöistä, usein pisimpään laitoksessa ollut, on nimetty ryhmänsä johtajaksi. Johtaja jakaa pisteitä ryhmäläisilleen ja raportoi ryhmän toiminnasta työntekijöille. Suljetussa laitoksessa, teini-ikäisten tyttöjen kesken tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käsiteet eivät vaan aina tarkoita samaa kaikille.

Vasta muutaman päivän jälkeen mulle alkoi valjeta, että mun omassa ryhmässä ei oltu tyytyväisiä ryhmän johtajan toimintaan, joka laittoi oman tahtonsa muiden edelle. Enkä mä olisi sitä itse tajunnut ellen olisi huomannut tilannetta, jossa laitoksen työntekijä huusi tytöille, ja kysynyt mistä oli kyse.

Meidän oma työntekijä WWB:stä oli huomannut, että ryhmän yhteishengessä oli jotain vialla ja oli alkanut keskustella asiasta ryhmän kanssa. Vähitellen tytöt olivat alkaneet kertoa olevansa tyytymättömiä johtajan tapaan hoitaa asioita mielivaltaisesti. Johtaja alkoi itkeä ja kun laitoksen yksi opettaja huomasi tämän, tuli hän puolustamaan johtajaa. Vaikka en ymmärtänyt sanoja huudon keskeltä tajusin jo ilman tulkkaustakin, seistessäni kahden kymmenen metrin päässä, että teksti ei ollut kaunista. Meidän työntekijä ei halunnut kääntää jokaista komenttia, mutta kertoi opettajan pääasiassa huutaneen tuoreille ryhmäläisille siitä, että heillä ei ole täällä minkäänlaisia oikeuksia.

Kaikki oli nähneet tilanteen ulkona ja se herätti paljon keskustelua illalla tiimin kesken. Asiasta raportoitaisiin eteenpäin. Meidän työntekijät osoittivat hyvän pointin myös siitä, että kun opettaja oli toiminut näin meidän nähden kertoo se siitä, ettei hän edes ajatellut tekevänsä mitään moitittavaa. Ei se opettaja tyhmä ole. Kyllä se tietää, että jos tekis jotain mitä me ei hyväksytä, se ei tekisi sitä meidän edessä.

Ja mä aloin ymmärtää, että niin kauan kun mä en osaa tätä kieltä, mä kuljen laput silmillä.Elämä on varmasti vaaleanpunasempaa kun en ymmärrä kaikkea kuulemaani, mutta mielummin mä silti ymmärtäisin.

Me nähdään ensin ne viattoman tuntuiset tytöt ja yhdessä vietetyt hetket. Mutta se mikä meiltä jää ensisilmäyksellä näkemättä on laitoksen sisällä vallitseva hierarkia. Se on olemassa, ja se on kova.

MOGILEV

Meidän viimeisin leiri oli Mogilevissa. Mogilevissa on kaksi suljettua laitosta, nuoremmille pojille (noin 11-15v.) tarkoitettu "school" ja vanhemmille tarkoitettu "college"(n.14-17v.). Me oltiin viikko schoolissa leirillä, jonka teemana oli "Film, film, film".

Edeltävällä viikolla olimme yhdessä kirjoittaneet toimistolla käsikirjoitusta lyhytelokuvaa varten, joka kuvattaisiin leirillä. Videon tarkoituksena oli tehdä näkyväksi sitä kuinka tärkeää laitoksessa olevan nuoren näkökulmasta on eri tahojen välinen yhteistyö, tuki ja kannustus. Leirille lähti mukaan ammattilaiskuvaaja. Virallisen elokuvaprojetkin lisäksi pojat saivat ryhmissään kuvat myös omat lyhytelokuvansa. Tiistaina kun seurasin vierestä poikien brainstormausta en olisi voinut kuvitella perjantaina näkemääni lopputulosta. Ne on hyviä poikia, ja ne pystyy vaikka mihin kun niille antaa mahdollisuuden. Mä haluisin niin näyttää teillä sen videon minkä mun ryhmä teki, mutta en saanut lupaa jakaa sitä netissä. Ihmettelin miksi, koska kuvien jakaminen on kuitenkin aina ollut täysin ok, mutta ilmeisesti videossa näkyy liikaa laitoksesta... Mutta mulla on lupa näyttää videota kavereille omalta koneeltani, joten tervetuloa katsomaan!

Kesäpäivät laitoksessa tuntui hyvältä. Ulkona oli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Ensimmäisenä päivänä vallitseva jännittynyt tunnelma purkantui nopeasti ja me löydettiin poikien kanssa nopeeasti yhteinen sävel. Pelailtiin, ja hengailtiin. Täytettiin vesi-ilmapalloja, ja leikittiin vesisotaa. Vesisodan keskellä kiljuttiin riemusta. Se oli taas yksi sellainen hetki, jota en vaihtaisi.

Perjantai aamuna mä kävelen silmät unihiekassa vessasta takaisin mun huoneeseen, kun huoneen ovella yksi pojista odotti mua täpinässä. "Ja domoi", se sanoi. Mä tiesin, mitä se tarkoittaa. Sen silmät loisti niin kirkkaasti, että mua melkein häiki. Se on hymyilevä poika, mutta sen hymy oli tällä kerralla suurempi kuin koskaan. Se oli siinä ehkä kaksi sekuntia, halasi, ja juoksi pois. Mä koitin miettiä oikean sanan ja huusin perään, "Udachi!". Poika oli tullut laitokseen kaksi vuotta sitten ja nyt oli aika lähteä kotiin.