Suomilovea kahdessa kodissa

Mä elän erilaisten todellisuuksien välillä. Kontrastit on isoja, ja sen takia kaiken tän hahmottaminen tuntuukin ottavan oman aikansa. On monta paikkaa, ja ihmistä kenen kanssa mä tunnen olevani kotona, mutta siirtymät niiden välillä.. Oi, ne on vaikeita. Mutta on ollut niin paljon hyvää ja nyt mä haluan kertoa Suomi-jutuista; mun kesälomasta ja Suomen 100-vuotisjuhlista Minskissä. Siitä isommasta kontrastista, työstä, leirielämästä ja laitosreissuista kerron sitten toiste.

10 PÄIVÄÄ SUOMESSA

Heinäkuun puoli välissä, Petrikovin leirin jälkeen alkoi mun kesäloma. Lähdin kymmenen päivän huoltokatkolle Suomeen. Se tuntui käsittämättömältä. Lähdöstä oli kulunut yli neljä kuukautta. Tää loma oli aina ollut vaan kaukaisena unelmana jossain edessä, ja nyt se oli alkoi olla todellisuutta. Pari päivää ennen lähtöä mua alkoi jännittään. Käveltiin leiripäivän jälkeen Petrikovin pikkukylän maalaismaisemissa kun Ruth kysyi multa lähdöstä. Vasta silloin tajusin kuinka korkealla mun odotukset oli. Mutta mitä jos se ei tunnukkaan enää samalta? Mä olin oottanut, että nään mun perheen ja ystävät, ja saan olla niiden kanssa ketkä ymmärtää mua ilman selittämistä. Ja mä ymmärrän niitä, ilman yhtäkään kielimuuria. Sit mä aloinkin miettiin, että mitä jos se ei tunnukkaan samalta. Ei ne tiedä mistä mä tuun, enkä mä osaa selittää niille koskaan kaikkea tästä mitä täällä tapahtuu, tai miltä täällä tuntuu. Mitä jos mä meenkin kotiin, ja kaiken sen yhteenkuuluvuuden tunteen sijasta tunnenkin itseni ulkopuoliseksi?

Se unelmien kesäloma muuttui kuitenkin todeksi, ja oli oikeesti vielä parempi kun mä oisin voinu ite edes kuvitella. Lentokentällä oli äiti ja isä koiran kanssa vastassa. Ennen kun päästiin kotiin, mä jäin suoraan meidän vakkarikampaamolle. Kaikki muutkin oli tullut kotiin juhlimaan huomisen häitä. Kampaamon ovesta lappasi koko illan kavereita edes takas. Mikään ei ollu muuttunu. Paitsi se että, me lähdettiin hiusjuttujen jälkeen katsomaan meidän porukan ensimmäistä vauvaa! Ja seuraavana päivänä, tanssittiin yhdessä meidän ensimmäisestä neidistä Rouva.

Hääjuhlia, mökkeilyä, ensilöylyt uudessa rantasaunassa, lukuhetkiä riippumatossa, kukkaseppeleitä, maaseutua. Helsinki fiilistelyä, Kallion kuppiloita, mansikoita, livemusiikkia ja valvottuja öitä. Kymmeneen päivään mahtui tilanteita laidasta laitaan, ja uutisia niin hyviä, kuin huonoja.

Mä näin paljon ystäviä, meidän koko perheen, ja sukulaisia, mutta lähdön hetkillä tirautin myös paljon kyyneleitä. Kevät oli mennyt äkkiä, ja tuntui ettei viime näkemästä ollut kauaa. Neljän kuukauden aikana olin jo käynyt kahdesti Suomessa. Mutta kun mietin tulevaa syksyä, aika tuntui pitkältä. Nähdään jouluna, mun oli pakko sanoa.

KOTIINPALUU

Oli aika palata Minskiin. "Koita nyt jaksaa siellä" ja "Kotiin voi aina palata" mulle sanottiin. Sanoi ne myös, että mä teen hyvää juttua, ja ne on musta ylpeitä. Silti mä mietin miks mä lähden, ja miks se tuntuu niin vaikeelta. Tunsin pientä syyllisyyttä. Tätähän mä oon ite halunnu, ite mä oon valinnut lähteä. Mutta siinä hetkessä tuntui, että mä en tiedä enää miksi. Mulla oli kaikki mun ympärillä, ja enemmänkin, miksi mä meen, miks mä en voisi jäädä. Mutta kyllä mä sen kokoajan tiesin, jos mä jäisin, ei se riittäisi, ei ihan vielä. Sitäpaitsi, mä nautin mun elämästä Minskissä, en mä lähde takaisin vasten mun tahtoa, mä vaan haluaisin olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Olisihan se loma voinut kestää hetken pidempään, mutta ei se tekisi lähdöstä helpompaa.

Kotiinpaluu tuntui yllättävän normaalilta. Ja nimenomaan, se tuntui siltä että mä palasin kotiin. Asiointi venäjäksi tuntui haastavammalta kuin lähtiessä, mutta kadut tuntui tutun turvallisilta. Ja Ruth, oli mun ollut ikävä vaikka en ollut sitä ehtinytkään miettiä. Mutta mä olin levoton. En tiennyt mitenpäin olisin, mielessä pyöri tuhat ajatusta, mutta en saanut niitä kiinni.

Toimistopäivän jälkeen makoiltiin Ruthin kaa mun sängyllä, katsottiin Euroopan karttaa ja mietittiin tulevaa syksyä. Ei se oo ehkä paras ratkaisu, mutta niin mä yleensä teen kun oon levoton. Taidettiin katsoa sitä karttaa melkein kaksi tuntia. Iltaan mennessä uudet suunnitelmat oli lyöty lukkoon. Ja kun mä edelleen levotomana ravasin mun ja Ruthin huoneen väliä, ja jankkasin Ruthille ylikierroksilla mun syvällisiä mietteitä, antoi se mulle jooga-maton käteen ja käski tekemään jotain rauhoittuakseni. Kai se vaan halusi, että mä oon hiljaa, mutta se oli just mitä tarvitsin. Mä rauhotuin, kahdeksi päiväksi, kunnes kierrokset nousi taas tappiinsa.

#SUOMI100MINSK

Mä olin palannut Suomesta kolme päivää aiemmin, ja mun mieli oli vielä osittain siellä kun suomalaisuus alkoi ottaa valloilleen Minskissä. Oli paljon puhutun, kauan odotetun SUOMI100-juhlan ja tangofestivaalin aika.

Täpinä alkoi nousta kun torstaina lähdin Katyan mukaan hakemaan joulupukkia ja muita vieraita lentokentältä. Kolmen tunnin odottamisen ja jännityksen jälkeen vieraat saapui. Ja siitä se alkoi.

Ne päivät oli täynnä kaikkea mitä voi vaan kuvitella. Vapaaehtoisena toimiminen antoi jälleen enemmän kuin otti. Me oltiin valmisteltu Nastjan kanssa esitelmä suomen kielestä, ja onnistuttiin myös saamaan paikan päälle hyvä joukko kuulijoita. Mutta mitä me mun mielestä oikeesti tehtiin, oli se että me oltiin yhdessä ja levitettiin meidän festaritunnelmaa kaupunkilaisten kuin vieraiden keskuudessa. Ja mä koin olevani etuoikeutettu saadessani viettää aikaa niin upeassa ja inspiroivassa porukassa.

Vaikka tottumaani tapaan useimmiten en tiennyt mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta valppaudella ja esittämällä itsevarmaa, uskon että suurinosa vieraista ja vapaaehtoisista oli lähes aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pieniä kämmähdyksiäkin saattoi sattua, mutta niistä syntyi vaan hauskoja tarinoita, ja sunnuntaina naurettiin aamusta asti niin että sattui.

On niin monta tarinaa siltä viikonlopulta mitkä ansaitsisi tulla kerrotuksi. Henkeäsalpaavia esityksiä, ja ymmärryksen ulottumattomissa olevaa magiaa. Kun suomalainen tango soi ja tanssii keskellä Minskiä, puhumattakaan Finlandia-hymnistä. En mä vaan osaa selittää niitä hetkiä. Niin ja se hetki, kun joulupukki haki tanssimaan. Ja pukki osas viedä, vaikka mua saattoi ihan pikkasen jännittää... 

Mä haluun kiittä kaikkia, ja te tiedätte kyllä sanomattakin ketä ootte, Korvatunturin oma joulupukki, taikuri Joni Pakanen, tangokuningas Teemu Roivainen, Lauri Pullola ja koko perhe, Olga, kaikki meidän mahtavat vieraat, soittajat, tanssijat, laulajat, sponsorit, yhteistyökumppanit t ja vapaaehtoiset sekä festivaalivieraat.

Lauantain sää oli suomalaiseen suven mukaisesti sopivan harmaa, mutta sunnuntaiksi helle tuli takaisin. Viralliset osiot oli ohi, ja me oltiin lupauduttu esitteleemään kaupunkia vieraille ennen lähtöä. 

Samalla kun juhlittiin Suomen 100-vuotisjuhlaa, oli kyse myös läksiäisistä. Lauri oli toiminut Suomen edustajana Minskissä 4 vuotta, ja maanantaina oli aika siirtyä eteenpäin. Vaikka mä olin tutustunut Lauriin vain kaksi kuukautta aiemmin, oli niiden koko perhe vallottanut mun sydämen. Laurin lähtö tuntui olevan monelle kova paikka. Ilmassa oli paljon tunteita, kiitollisuuutta ja haikeutta.

Pipsa ja Tanja oli tullut myös torstaina Minskiin, ja se tuntui melkein kun oma perhe olisi tullut kotiin. Koska mä asun kaukana keskustasta ja kyseessä oli Pulloloiden viimeinen viikonloppu Minskissä, olin saanut kutsun majoittua viikonlopuksi heidän luo. Pääasiassahan me juostiin ympäri kaupunkia, mutta aina välillä käytiin "kotona" hengähtämässä, ja samalla kasaamassa muuttolaatikoita. Mä olin tyytyväinen kun sain luvan tyhjätä keittiöstä kuivaruuat ja mausteet mukaani. Tanja oli neuvonnut mua ottamaan tyhjän matkalaukun mukaan, jonka ne täyttäisi tavaroilla, joita ei aio ottaa mukaansa. Sunnuntai iltana olin jo ajatellut siirtyä kotiin. Aamulla tulisi muuttoauto, enkä halunnut olla tiellä, ja olin myös itse lähdössä aamulla leirille. Tanja sai mut ylipuhuttua, että lähtisin vasta aamulla. Se oli laskenut mulle yläkertaan tiramisun-tuoksuisen vaahtokylvyn ja antoi lasin kuohuvaa. Siellä mä kelluin hämmentyneenä ja mietin elämän ihmeellisyyttä. Oli hetki aikaa ennen kuin oli taas mentävä, tapaisin illalla vielä Ruthin vanhemmat ja suomivieraiden kanssa olimme lähdössä karaokeen. Olin kiitollinen, vaikka tuntui vaikealta käsittää kaikkea. Miten mä oon tänne päätynyt, tälläisten ihmisten keskelle. Samalla tunsin pientä syyllisyyttä Tanjan pakatessa viimeisiä tavaroita alakerrassa. Aamulla ne olisi poissa, ja mä muualla.

Maanantaiaamuna oli taas uuden siirtymän aika. Viikonlopun yöunet oli jäänyt vähiksi, ja se lisäsi siirtymävaikeutta entisestään. Keräilin tavarani, ja kyyneleet valui silmistä kun koitin kertoa Laurille, Tanjalla ja Pipsalle kiitollisuuttani. Ne oli ottanut mut kotiinsa ja antaneet niin paljon. Pipsa saattoi mut taksille, enkä olisi halunnut päästää irti mun pikkusiskosta.

Mun mieli oli aivan sekaisin, väsynyt, ja monen eri tunteen vallassa. Taksi ajoi mut takaisin kotiin, toiseen todellisuuteen. Mulla oli hetki aikaa purkaa laukku, pakata seuraava ja lähteä toimistolle, siitä seuraavat viisi päivää vietin Magilovissa, suljetussa laitoksessa.