Pieniä, suuria iloja

Muutama pieni juttu, joita oon tällä viikolla fiilistellyt.

Livemusiikki

Ennen lähtöä kävin Helsingissä mun lempiartistien keikoilla ja silloin tunsin haikeutta siitä, että en tulisi saamaan pitkään aikaan samanlaisia musiikkielämyksiä. No ei ne samanlaisia oo, mutta elämyksiä kyllä! Oon viikon aikana ollut kahdella keikalla, ja tutustunut yhteen mulle ennalta täysin vieraaseen musiikkigenreen. Aluksi mua vaan nauratti kuinka randomilta se ajatus kuulosti, että oon menossa kattomaan jotain irlantilaista postrockbändiä, minkä nimi on God is an astronaut. Mutta siinä keikassa oli jotain maagista, ja se todisti taas kerran, että uusille jutuille pitää sanoa kyllä!

Se toinen keikka oli rokkia. Mun työkaveri soittaa rumpuja tässä bändissä петля пристпастия ja ne on iso juttu täällä. Keikan jälkeen me päästiin tapaamaan bändin muutkin jäsenet, enkä mä tiedä kuka siinä oli eniten innoissaan. Ehkä se oli niiden solisti, kun se tajusi, että mä oon Suomesta ja kertoi kuinka Kalevala oli sen lempikirja lapsuudessa. Niillä on jopa biisi, jonka nimi on Lemminkäinen.

Kodintarvikkeet

Torstaina pääsin Yuylian kanssa ostoksille hankkimaan tarvikkeita meidän asunnolle. Olin innoissani jo pelkästään siitä, että pääsin isoon kauppaan kiertelemään. Se on aina tärkee hetki kun muuton jälkeen pääsee ekaa kertaa tälläseen kauppaan. Sit alkaa visualisoida uusia juttuja omaan kotiin, ja se tuntuu taas enemmän omalta. Kun mä muutin Helsinkiin niin me tehtiin vastaava reissu Lauran kanssa saman ketjun kauppaan. Mä muistan sen saman riemun. Se oli iso juttu silloin ja nyt.

Totta on se, että vasta sitten kun jotain ei oo saatavilla, oppii arvostaan asioita uudestaan. Pieniä asioita, joita ilmankin kyllä pärjäisi, niinkuin kuorimaveitsi, paistinlasta, moppi ja pyykkiteline. Isoin hankinta, ja mun suosikki oli silti imuri. Sitä valittiin myös kaupassa pisimpään ja hartaudella. Kun mä pääsin kotiin imuroin ja siivosin koko illan. Oikeesti, eka imuroin, sit moppasin, ja sit mä imuroin viä uudestaan...

Ja tää matto. Se on meidän ainut matto, ja mun ehdoton suosikki.

Chipsi mayai

Olis ollut helppo hetki alkaa angstata kun tajuaa, että on kauhee nälkä eikä jääkaapista löydy mitään. Mulla oli vain kananmunia ja pakkasessa muutama ranskalainen. Se oli kaikki mitä mä tarvitsin loihtiakseni tansanialaisen illallisen! Tunsin ylpeyttä itsestäni ja aattelin, että tää olis just yks sellainen EVS-ajan tähtihetki, jossa yhdistyy luovuus, monikulttuurisuus ja taito elää pienellä budjetilla.

Leivänpaahdin

Säästämisen ja budjetoinnin suhteen mulla on silti vielä paljon opeteltavaa. Välttääkseni syyllisyyden tunteita keksin monta hyvää syytä leivänpaahtimen hankintaan. Ensinnäkin se oli lahja Ruthille, koska tiedän kuinka paljon se on sitä toivonut. Toiseks, se oli tarjouksessa, puoleen hintaan. Sit se kannattaa hankkia nyt kun on vielä rahaa ja sitten sitä ehtii käyttään koko vuoden. Ja kun Ruth palaa kotiin ja näkee sen, niin mä luotan, että sen ilme tulee oleen priceless!

Terveiset kotoa

Ja mitä vielä. Tieto siitä, että kaksi ystävää on vihdoin varannut lentonsa Minskiin! Ei sillä, että alkaisin laskea päiviä tai viikkoja, koska oikeesti en ehdi varmaan edes huomata niiden kuluvan, mutta tsekkasin kuitenkin, että kuuden viikon päästä ne on jo täällä.

Rehellisesti

On helppo hypettää ja fiilistellä, mutta jotta en maalaa teille liian vaaleanpunaiselle siveltimellä aattelin jakaa myös jotain niistä ei niin hohdokkaista hetkistäni. Eikä syytä huoleen, tää ei tosiaan oo mitään vakavaa, koska mitään suuria ongelmia mulla ei täällä ainakaan toistaiseksi ole vielä ollut. Nautin edelleen olostani ja kaikki on hyvin.

Eilen soitin silti ensimmäisen hysteriaitkupuhelun Suomeen. Muistaakseni se oli ensimmäinen, mutta korjatkaa vaan jos joku muukin tunnistaa saaneensa vastaavanlaisen puhelun. Eikä mulla ollut siihen mitään hyväksyttävää tai järkevästi selitettävää syytä.

Kai se oli vaan monen taustatekijän ja tunteen soppa, mitä oli vaikea jäsennellä. Leirin jälkeinen palautuminen arkeen on mulla aiemminkin tapahtunut monenmoisina tunteiden purkauksina, joten se saattoi olla yksi keskeinen syy. Lisäksi nälkä ja väsymys alentaa turhautumisen- ja ärsytyksen sietokykyä, jotka oli päivän aikaan myös monesti koetuksella. Samalla mun tajuntaan iski realiteetit budjetista, ja siitä, että en voi enää jatkaa nykyisen elintason ylläpitämistä kun en saa palkkaa. Mutta miten mä voisin puolestaan sanoa ei sellaisille mahdollisuuksille, jotka on just nyt mua varten. Ja sit kun nää kaikki asiat yhdisty ja alkoi pörrätä mun mielessä niin tuntui sietokyky hetkellisesti pettävän.

Onneks mun ystäväpäivystys oli auki. Tiesin, että mun puhelun sisällölle ja hädälle olisi vaikea löytää sanoja ja ymmärrystä, koska tiesin itsekin ettei mulla sinällään ollut mikään hätänä. Tiesin myös, että mä tarviin sen puhelun helpottaakseni oloani. Ja kun mä sain hengitettyä ja kykenin muodostamaan kokonaisia lauseita tilanne ratkesi ymmärryksellä, tsempeillä, suklaalla ja päikkäreillä.

 Ja mä heräsin onnekkaana kun Ruth oli käynyt kaupassa ja tehnyt meille ruokaa!

Tänään mä puolestaan sain ensi kertaa testata Valko-Venäjän lääkäripalveluita pitkittyneen flunssan ja kurkkukivun vuoksi. Onneks mun tukijoukot hoitaa asian kuin asian. Yuliya sai mulle lääkäriajan yhden päivän varoitusajalle ja lähti vielä mukaan tulkiksi. Lääkäri kurkkasi suuhun, nenään ja korviin, ja tunnusteli kaulaa. Mikäli käännökset venäjästä englanniksi ja englannista suomeksi pitää paikkansa sain diagnoosiksi kroonisen nielurisatulehduksen ja mut lähetettiin alakerran apteekkiin ostamaan säkillinen lääkkeitä. Lääkekuurit kestää viikon ja sen jälkeen mulla on uusi aika lääkärille. Ja me toivotaan että viikko riittää koska...

Parempi on tietysti lopettaa tämäkin tarina haippiin ja jännitykseen, uhmata budjettia, luottaa säästöihin ja sanoa kyllä mahdollisuuksille. Yli kymmenen tunnin suunnittelun, epätoivon, innostuksen ja monen muun tunnekuohun jälkeen, meillä on suunnitelma 8 lomapäivää, menoliput Ukrainaan ja paluuliput Romaniasta. Mä oon matkakuumeessa ja ensi viikolla mä oon lomalla!

шашлык

Meidät oltiin kutsuttu mukaan jonkun kaverin luo sunnuntaiksi. Tää oli oikeestaan kaikki mitä tiedettiin, eikä me yleensäkään tiedetä paljon. Välillä se ärsyttää mua; elää epätietoisuudessa ja epävarmuudessa. Mutta ehkä olosuhteet pakottaa siihen, että täytyy elää hetkessä, luottaa ja nauttia, eikä miettiä pidemmälle. Ja kyllä se on aina ennemmin tai myöhemmin selvinnyt. Sunnuntai osoittautuikin odotuksia suuremmaksi.

Se oli yksi sellainen, täydellisyyttä hipova päivä. Aurinko paistoi ja lämmintä oli +19. Me oltiin maaseudulla, järvimaisemissa ja vietettiin koko päivä ulkona. Me opittiin, että shashlik (шашлык) on muutakin kuin vaan grillattua lihaa. Ja me nautittiin joka hetkestä! 

Ensimmäinen leiri; kärsivällisyyttä ja runonlausuntaa

Yhdellä lauseella; oon ihmetellyt, ollut ihmeissäni, ja saanut oppitunteja kärsivällisyydestä.

Leirillä oli 11-17 vuotiaita nuoria neljästä suljetusta laitoksesta ja yhdestä sosiaalipedagogiikkakeskuksesta. Lisäksi leirillä oli laitosten työntekijöitä, vapaaehtoisia ja meidän järjestöstä kolme työntekijää, pomo sekä minä ja Ruth. Leiri kesti tiistaista perjantaihin, ja ohjelmassa oli ryhmätyöskentelyä, urheilua, pelejä, talent-show, ja tietysti joka iltainen disco.

Mä olin ihmeissäni näiden nuorten energiasta, rohkeudesta ja luovuudesta. Myönnän omilla ennakkoluuloillani olleen osuutta asiaan. Kun kuvittelee joukon angstisia "onks pakko"-teinejä, niin 15-vuotiaiden poikien oma-aloitteinen runonlausunta on vähintään yllättävää.

Meidän EVS-projektin kohderyhmäksi on määritelty "Youth who are conflicted with the law", mutta haluaisin painottaa, että laitosten nuoret ei ole vain yksi joukko nuorisorikollisia. Kyseiset laitokset on hyvin suljettuja ja nuoret on tarkan valvonnan alla, mutta järjestelmässä kyse on kuitenkin opetushallinon alaisista oppilaitoksista eikä nuorisovankiloista. Ja voiko kukaan sanoa 11-vuotiasta rikolliseksi? Mä toivon että ei.

Mä en vielä tunne kenenkään näiden nuoren taustoja, lähinnä tiedän vain esimerkkejä. Puhuttaessa kuulee, että nämä lapset ja nuoret ovat joutuneet laitoksiin omien tekojensa seurauksena. Mutta mikä saa 11-vuotiaan käyttäytymään näin, ja kuka on tästä käytöksestä vastuussa?

En kiistä sitä, etteikö nää lapset ja nuoret olisi tehneet jotain väärin, mutta omia lähtökohtiaan ei kukaan pääse valitsemaan. Lapsi ei ole vastuussa siitä, mitä hänelle opetetaan tai mitä on jäänyt opettamatta.

Mutta mä mietin, jos 11-vuotias voidaan tuomita näin kovaan vastuuseen omista teoistaan, kuka valvoo aikuisia ja heidän vastuutaan? Kuka auttaa niitä vanhempia, jotka tarvitsee tukea haastavassa elämäntilanteessa? Kuka valvoo niitä työntekijöitä laitoksissa, joiden tehtävänä on (ainakin mun mielestä) tarjota huolenpitoa sekä lasten kasvua ja kehitystä tukeva turvallinen ympäristö?

Ensimmäisenä leiripäivänä mä mietin, että mitkä mahdollisuudet odottaa niitä, ketkä joutuvat nuorimpana laitokseen. Kysyin kuinka todennäköisesti kotiin pääsyn jälkeen nuoret palaavat laitokseen, vaikka tietysti on tilanteita ja kotioloja, joihin ei ole edes mahdollista palata. Mutta vastaus kysymykseeni oli ympäripyöreä ja epäuskoinen. Sellaisia tilastoja voi olla, mutta koska kukin laitos haluaa esittää itsensä mahdollisimman positiivisessa valossa, ei kyseisillä luvuilla ole luotettavuutta.

Viime viikon koulutuksesta paljon oppineena siedän ajatuksiani ja turhautumista ehkä vähän normaalia paremmin. Tunnistan olevani vasta pitkän polun alussa, ja vaikka turhauttaa, sekin täytyy hyväksyä ja käydä läpi. Ja vaikka mä tiedän, että en ole täällä tekemässä mitään itseäni suurempaa, tällä hetkellä mä vielä seison tälläisen ajatuksen äärellä: Tieto lisää tuskaa, kun ei tiedä miten se kuuluu käyttää, tai miten siihen voi sopeutua.

Kärsivällisyyttä kehittää myös kielimuuri. On vaikea olla oma-aloitteinen ja aktiivinen kun ei ymmärrä mitä ympärillä suunnitellaan. Usein täytyy vain odottaa ja sen takia mulla on kai ollutkin aikaa olla ihmeissäni ja omien ajatusteni syvissä pyörteissä. Mutta ollaan me nuorten kanssa ehditty nauraakin. Niinkuin mä arvelin, että tuun oleen täällä se hullu, joka ei ymmärrä mitään, sain kuulla tämän rehellisenä palautteena yhdeltä leiriläiseltä ennen lähtöä "you crazy woman". Vaikka kielimuuri on korkea, on muitakin keinoja löytää yhteinen sävel, tukea ja kannustaa. Niin myös mä nousin talentshown lavalle lausumaan Tommy Tabermania.

Elämä ottaa meitä kädestä

kun me otamme

elämää kädestä

Mitä lujemmin me otamme

sitä lujemmin se ottaa

Mitä kauemmas me kuljemme

sitä kauemmas se vie

ja pyytää meitä viemään

vielä kauemmas

Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme

sitä lujemmin pitelemme

elämää kädestä

Mitä kauemmaksi kuljemme

sitä lähemmäksi tulemme

elämää joka pitää meitä kädestä.

Tommy Taberman