Lottoo

Ei me vielä päästykään telkkariin lotto-tytöiksi, mutta usein on tuntunut, että olis ollut oikea aika lotota. Marraskuu ei oo koskaan tarjoillut näin paljon hyviä juttuja, positiivista jännitystä ja iloisia uutisia harmautensa keskellä. Välillä mietin pitäskö nipistää, että heräisin mun unelmista, kun taas toisinaan just se, päässä pyörivät ajatukset ja kova vauhti on pitänyt mua öisin hereillä.

Ehkä siinä on jotain perisuomalaista, kun välillä tästä kaikesta tulee jopa pieni häpeän tunne. Haluaisi kertoa hyvät uutiset, mutta samalla vähän hävettää kun menee niin hyvin... Silti mä päätän mielummin hehkuttaa. Ei onnea saa hävetä! 

Sen verran mukana on realismia, että myönnän positiiviseen jännitykseen kuuluneen myös unettomia öitä, stressi on välillä vienyt äärirajoille, iskenyt flunssan ja vienyt pari kertaa mun äänen. Mun sympatiat menee Ruthille, se on etulinjassa kokemassa mun suuret tunteet, niiden purkaukset ja muut asiaan kuuluvat mielialan vaihtelut. Ja se on pärjännyt siinä tehtävässä hyvin! Mutta tasapuolisuuden nimissä, siitä hyvästä sillä on lupa olla mua kohtaan ärsyttävä sekä nauraa mun kustannuksella, ja lisäksi mä yritän olla puuttumatta sen sammumattomaan haluun laulaa, kokoajan kaikkialla...

Mä oon miettinyt, että jos joku olis vuosi sitten sanonut miltä mun elämä tällä hetkellä näyttää en ois voinut uskoa. Enkä oo ainoo. Mä tiedän, että tää vuosi on vienyt muitakin, toisia kovempaa kun toisia. Toisaalta mä oon taas aika samantyyppisessä tilanteessa kuin olin vuosi sitten. Selaan kaks kertaa päivässä pakkomielteisesti TE-palveluiden sivulle ilmestyneet uudet työpaikat, odotan että puhelin soi ja joku kertoisi mitä tapahtuu kaiken tän jälkeen. 

Mutta ollaan vielä hetki marraskuussa, ja sen mainioissa muistoissa. Marraskuu toi mulle paljon vieraita, uusia mahdollisuuksia, kuljetti Moldovaan ja puski pois mukavuusaluelta onnistumaan. Pieniä ja isoja hetkiä, ja tunteita, jotka on ajoittain kaataneet koko vieressä seisovan kielimuurin. Huumorifestivaaleilla näin odottamatta erään tytön Petrikovin suljetusta laitoksesta. Neljä kuukautta sitten kesäleirillä me oltiin vietetty aikaa yhdessä ja sen jälkeen kirjoitettu kirjeitä. Nyt meistä kumpikaan ei osannut odottaa toistensa näkemistä, enkä osaa selittää miltä tuntui siinä hetkessä kun meidän katseet kohtasi ja näin kuinka kyyneleet purskahti sen silmiin. On niin monta hetkeä ja asiaa, joista oon kiitollinen, ja niin paljon mitä tää kuukausi on mulle opettanut. Jos niin voi sanoo, niin jollain tavalla musta tuntuu, että tää on voinut olla jopa koko kokemuksen tärkeimpiä kuukausia, no siis niinkuin ne kaikki muutkin.

Minsk.

Minsk.

 Goradichen orpokoti.

Mir.

Marraskuun puolivälissä pääsin mun ensimmäiselle missiolle nuorten eurooppalaisten suurlähettiläiden kanssa.  Moldovassa meidän tehtävänä oli kiertää kouluja ja kertoa nuorille Europan Unionista ja sen itäisestä naapuruuspolitiikasta. Erityisesti keskittyen siihen mitä se tarkoittaa moldovalaisten nuorten näkökulmasta. Kerroimme Erasmus+ ohjelman mahdollisuuksista, opiskeluvaihdoista ja vapaaehtoistyöstä. Kun mä ekaa kertaa tapasin meidän tiimin ja me käytiin läpi viikon ohjelmaa ja vastuualueita, mä ihmettelin miten mä oon saanut itseni mukaan tälläiseen joukkoon. Vaikka mä olin tiimin vanhimmasta päästä, musta tuntui että mä en ole lainkaan yhtä pätevä kuin kaikki muut.

Mutta mä pääsin vähitellen yli siitä, koska se oli vain mun omaa epävarmuutta. Kaks ekaa päivää olin jännityksestä jäykkänä. Musta tuntu, että edes ensimmäisen esityksen jälkeen en pystynyt rentoutumaan tai olemaan tiimissä täysin oma itseni. Mutta me tsempattiin toinen toisiamme, mä tajusin että mä en oo ainut ketä jännittää, ja jännityksestä huolimatta mä hoidin aina oman osuuteeni kunnialla läpi ja nautin siitä! Musta oli kunnia olla osa sitä tiimiä, jossa mua myös muistutettiin siitä, että meillä on kaikilla omat vahvuutemme eikä mun tarvitse verrata itseäni toisiin. Ne oli huikeita tyyppejä ja yhdessä me oltiin ihan ykköstiimi.

Jokaisessa koulussa me pidettiin myös työpaja, jonka tarkoituksena oli keksiä koululle yksi yhteinen idea, jolla vastattaisiin johonkin nuorten itse nimeään ongelmaan ja kehitettäisiin heidän yhteisöään. Idean tuli perustua kansalaistoimintaan ja olla mahdollisimman luova! Parhaat ideat palkitaan, ja mahdollisesti myös toteutetaan. Nuoret toivoivat mm. parempia harrastusmahdollisuuksia (urheilupaikkoja, opettajia), parempaa tiedonsaantia ja internetyhteyttä kouluun, parkkipaikkoja polkupyörille, kierrätysmahdollisuuksia, terveellisempää kouluruokaa, mahdollisuuksia kultuurivaihtoihin ja yhteisön jäseniltä myönteisempää asennetta yhteisten asioiden järjestämiseksi ja vanhempien tukea/ymmärrystä aktiiviseen toimijuuteen ja vapaaehtoistyön tärkeyteen.

Moldovan jälkeen alkoi taas omat kuviot Minskissä ja viime viikot onkin tuoneet mua taas askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria. Sen lisäksi, että mä oon tavannut uusia paikallisia ihmisiä, kokannut dranikeja ja viettänyt aikaa banjassa, mä oon joutunut uudella tasolla omaksumaan sitä, miltä tuntuu elää epävarmuudessa. Paikallisia kun se ei näytä juuri hetkauttavan, niiden luottamus siihen että asiat järjestyy on rakennettu jollekkin äärimmäisen vakaalle perustalle mitä mun on välillä niin vaikea ymmärtää. Mä muistan kun keväällä yksi paikallinen kaveri kertoi ihan pokkana lähtevänsä ehkä ylihuomenna Brasiliaan. Silloin mun oli vähän vaikea hahmottaa, että miten se ei kahta päivää aiemmin muka ole varma lähteekö vai eikö lähde, ja eikö se oo vähän stressaava tilanne kun ei tiedä. Mulle se on.

Me ollaan suunniteltu jo pitkään matkaa Venäjälle. Yleensä oon optimisti ja uskon myös siihen, että asiat aina järjestyy. Mutta tän matkan kohdalla, usko on horjunut moneen kertaan. Mä oon ollut vähällä luovuttaa. Viisumikäsittely Valko-Venäjältä käsin hoidettuna nopealla aikataululla on ollut omaa luokkaansa, niinkuin Suomen Pietarin pääkonsulaatista kirjoitetut kutsukirjeet. Viisumit on valmiina, mutta niitä ei ole ollut lupa noutaa ennen alkuperäisten kutsujen saapumista postitse. Postia ei ole kuulunut, ja lento Moskovaan lähtee huomenna. Ehkä mä siis lähden huomenna Venäjällä, mutta en ole vielä raaskinut turhaan pakata mun laukkua.

Kiitos Yuliya, joka jaksaa yllättää mut joka kerta sen tyynellä uskolla ja järkkymättömällä asenteella siitä, kuinka asiat saadaan aina tavalla kun toisella järjestymään. Niinkuin tälläkin kertaa. En tiedä montako puhelua se on yhteensä mun puolesta lähetystöön ja lentokentille soittanut ensin mun Moskova-Moldova transit-viisumin ja Valko-Venäjä-Venäjä rajakäytäntöjä selvittääkseen ja nyt uudestaan, ja aina se on saanut kaiken järjestymään. Mutta tää on niin iso juttu, tosi iso, enkä mä tiedä miten selviän siitä pettymyksestä jos tää ei onnistu. Sen takia mä en uskalla vielä uskoa, en ennen kuin viisumi on mun passissa, ja me Venäjän federaation maaperällä. Mutta mä toivon ja pidän kaikki ristissä, eikä vaan viisumin puolesta vaan sitten vielä senkin puolesta, että päästään maahan ja saadaan leimat passiin Moskovassa. Jos tää onnistuu, niin laitan sitten sen loton vetämään!

 World Without Bordersin järjestämät KVN- huumorifestarit.

Reissumuistoja ja lokakuista arkea

Viikot kuluu ja kuukaudet vaihtuu. Kaikkea on taas sattunut ja tapahtunut, ja aina vaan uskon vahvemmin, että koska vaan voi tapahtua mitä vaan.

Kulunut kuukausi on taas vienyt todellisuuksista toisiin.Viikko Länsi-Ukrainassa Midterm koulutuksessa, jota seurasi viikonloppu Suomessa, ja viikko Tukholmassa. Vaikka matkalla on ollut monenlaiset syynsä, ja tunneskaala käyty läpi laidasta laitaan on ollut mielekästä olla paikoissa, joissa on tiennyt tarkoituksensa. Lokakuussa on vallinnut kaikesta huolimatta aika tyyni tunnelma.

MIDTERM TRAINING, Slavske, Ukraine

Mid-term koulutus järjestettiin Länsi-Ukrainassa pienessä vuoristokylässä. Luonto oli lähellä, ympäröivät vuoret rauhoitti mieltä voimakkuudellaan ja aamupalalle kävellessä saattoi törmätä laumaan lampaita. Kaikki turha sai unohtua. Vaikka mieli välillä vaelsikin jo tulevissa päivissä.

Hyvin suunniteltu ja ammattitaidolla toteutettu koulutus toi koko ryhmän uusien oivallusten äärelle. Ryhmätehtävät mallinsivat todellisuutta pienoiskoossa, asettivat meidät jälleen kerran kulttuurishokin keskelle ja avasi silmät omalla toiminnalle. Yksi sosiaalinen koe sai huomaamatta ryhmän näyttämään pienoiskoossa sen kuinka meidän koko yhteiskunta ja jollain tasolla jopa maailman politiikka toimii. Luontainen kilpailuasetelma, halu voittaa ja ajaa oman ryhmän etua sivuutta yhteisen kaikkia osapuolia edesauttavan vaihtoehdon. Automaattisesti aloimme tehdä valintoja, joilla mielummin "hävisimme vähemmän" kuin toiset kun olisimme voittaneet yhdessä. Diplomatia ja neuvottelut muuttuvat vaikeaksi jos kaikki eivät koe yhteistä tavoitetta tavoittelemisen arvoiseksi. Ihmismieli on pelottava, mutta pysähtymällä ajattelemaan meillä on mahdollisuus vaikuttaa omiin valintoihin ja käytökseemme.

Ennen ja jälkeen koulutuksen me pysähdyttiin myös tutustumaan Lvivin kauniiseen kaupunkiin. Lvivistä matka jatkui yöjunalla Kiovaan. Junassa mä tapasin herrasmiehen Itä-Ukrainasta. Reagoin kun kuulin, että se on kotoisin Donetskista ja asuu siellä edelleen. Se kohautteli olkapäitä, sota on jatkunut jo kolme vuotta. Se on jo kuvottava normi, tai niin mä tulkitsin sen eleen kun se esitti työntävänsä sormet kurkkuun, ja samalla kohautteli taas olkapäitään. Vaikka me ei puhuttu paljon, vain muutama lause venäjäksi, siitä välittyi jokin selittämätön lempeys ja hyvä tahto. Kaikesta huolimatta mitä sen kotiseudulla tapahtuu, se tuntui olevan jotenkin tyytyväisen tasapainoinen. Sen olemuksessa oli jotain mikä rauhoitti muakin. Yöllä mä heräsin kun mun oli kylmä, ja hetkeä myöhemmin havahduin siihen, että kyseinen herrasmies oli hakenut mulle ylimääräisen viltin. Se oli just sellainen yksi arvaamaton kohtaaminen, mitä mä arvostan matkustamisessa ehkä eniten. 

SUOMI FINLAND

Itä-Euroopan todellisuus jäi taakse kun lensin perjantai-iltapäivänä Helsinkiin. Edellisiltana oltiin juuri pohdittu Ruthin kanssa Lvivin rautatieasemalla sitä kuinka elämä ja arki jatkuu kaikialla vaikka oma matka jatkuukin jo seuraavaan paikkaan. Niinkuin nyt laskeutuessani Helsinkiin, on vaikea muistaa, että samaan aikaan toisenlainen arki jatkuu toisaalla, riippumatta siitä ollaanko me näkemässä.

Ristiriitaiset tunteet täytti mun mieltä. Alunperin olin varannut lennot Suomeen perheen luo koti-ikävää lievittämään. Kaksi viikkoa aiemmin saapunut suru uutinen muutti kuitenkin monen elämää ja suurempiakin suunnitelmia, antaen myös mulle toisenlaisen syyn kotiinpaluulle. Sukulaisen äkillinen sairastuminen ja poismeno iski tajuntaan vasta nähdessäni arkun alttarin edessä. Saman kirkon eturivissä olin istunut kaksi kuukautta aiemminkin; heinäkuun helteessä, juhlimassa onnea ja rakkautta. Samassa paikassa, jossa nyt kaikki oli toisin. Hautajaiset hämmensivät, ja yhdessäoloon liittyi ristiriitaisia tunteita ja suurta surua, mutta samalla tiesin, että olin oikeassa paikassa, siellä missä sillä hetkellä kuului. Koti-ikävä helpotti.

NORDIC RHEUMATIC YOUTH CAMP, Stockholm, Sweden

Maanantaina mun oli aika jatkaa matkaa Tukholmaan järjestämään ensimmäistä yhteistä pohjoismaisten reumannuorten leiriä. Ja oikeastaan se on ollut mun tän vuoden toisiksi isoin projekti, jota on suunniteltu jo helmikuusta asti. Ironista oli se, että koska maanantai aamuna reumapolilla sainkin kortisonipiikin polveen, pääsin matkustamaan paikan päälle vasta vuorokauden myöhemmin. Onneksi mun sisko ja hyvä ystävä pitivät musta huolta myös saikkupäivänä.

Tiistaina saavuin Bromman kentälle, josta monien suunnitelmanmuutosten jälkeen mun oli tarkoitus ottaa taksi Bosöniin. Kun taksikuski aloitti keskustelun ruotsiksi olin mennä lukkoon. Englannin ja venäjän kielisiä sanoja pyöri mielessä, mutta ei juuri mitään ruotsiksi. Pitkän mietiskelyn jälkeen sain lopulta ontuvasti selitettyä, että en puhu hyvin ruotsia, sillä opiskelen tällä hetkellä venäjää. Ja niinmpä kuski vaihtoi myös kieleksi venäjän ja kertoi olevansa kotoisin Uzbekistanista. Jälleen yksi mielenkiintoinen ja yllättävä reissukohtaaminen, jonka tuloksena sopii todeta, että venäjän kielestä on hyötyä myös muualla kuin Itä-Euroopassa.

Leiri alkoi keskiviikkona, joten tiistaina meillä oli tiimin kanssa jo kiire saada viime hetken järjestelyt kuntoon ja siitä se lähti. Koko viikko mentiin kovalla sykkeellä eikä paljon muuta mietitty. Tarkoitus parhaan mahdollisen leirikokemuksen järjestämisestä oli selvä. Töitä riittii, ja vaikka stressitasot välillä nousi yli sietokyvyn, suuremmaksi ajaksi leirin tekeminen oli juuri sitä mistä nautin. Yllätyksiä riitti ja kykyä yhteistyöhön ja luoviin ratkaisuihin tarvittiin. Olin ylpeä meistä ja itsestäni. Koin olevani tärkeä kun tein jotain mitä osasin, ja missä olin omasta mielestäni myös hyvä. Ylitin itseni, ja haastoin esiintymisjännityksenkin pitämällä avajaispuheen koko porukalle. Lopputulos palkitsi. Vaikka usein päällimmäiseksi jää ne asiat mitkä voisi tehdä vielä paremmin, on myönnettävä että leiri oli menestys, ja vaikka meidän tiimi toimi ensimmäistä kertaa yhdessä ja välillä kompastelikin, tehtiin me hyvää työtä!

PALUU ARKEEN, Minsk Belarus

Yli kaks viikkoa reissua takana, joten olin varautunut siihen, että kotiin paluuseen voi kuulua haasteita. Paluumatka Tukholmasta kesti noin 11 tuntia, eikä mikään tuntunut sujuvan niinkuin olisi pitänyt. Kokoajan olin jonossa tai myöhässä. Kiovan lentokentällä tilanne huipentui Amazing Race hetkeen, jossa melkein unohdin puhelimeni turvatarkastukseen ja juoksin kentän halki seuraavaan koneeseen. Ehdin, pääsin kotiin ja pyysin vielä yhden vapaapäivän sopeutumista varten. Uskon, että se kannatti sillä sopeutuminen arkeen sujuinkin kivuttomasti ilman hajoamisia ja hyvä fiilis jatkui vielä pitkään kotiinpaluun jälkeen.

Ehkä yksi syy luontevaan kotiinpaluuseen oli myös siinä, että tekemistä riitti. Ensimmäisenä päivänä toimistolla eräs kollega oli jo keksinyt seuraavan hauskan jutun meidän ulkomaalaisten vapaaehtoisten kustannuksella, ja oli ilmoittanut meidät TV-ohjelman bingoneideiksi. Sellaista on luvassa siis ensi kuussa, huvittavaa, mutta eikai tuollaisesta mahdollisuudesta sovi kieltäytyäkään!

Viikko lähti käyntiin vastaamalla kirjeisiin ja venäjän opiskelulla. Keskiviikkona järjestimme myös luistelureissun laitoksista jo kotiin päässeille nuorille. Torstaina Minskissä juhlittiin Suomi100-valokuvanäyttelyn avajaisia, viikonloppuna vierailtiin orpokodissa, käytiin käsityömessuilla ja uudessa georgialaisessa ravintolassa. Mutta parasta oli huomata kuinka hyvä mieli tuli siitä, että sai nähdä pitkästä aikaa paikallisia kavereita!

Lokakuussa järjestimme myös urheilukipailut, joihin osallistui kymmenen neljän hengen joukkuetta lastenkodeista/laitoksista ympäri maata. Tilaisuutta seurattiin myös kansallisessa mediassa, ja paikan päälle saapui jopa ministeri avaamaan tapahtuman. Vaikka tapahtuman ydin oli urheilussa paljon tapahtui myös kisatilanteiden ulkopuolella. Tunnelma oli lämmin ja suoraan sanottuna hyvin läheinen. Halauksia ja rutistuksia riitti, ja välillä kun ei ehtinyt väistämään sattoi poskelta löytää märän suukonkin. Yhdessäolo oli silti hyväntahtoista vaikka oman tilan rajoja välillä rikottiin. Läheisyyden hinnaksi sain flunssan, joka samaan tyyliin on pitänyt tiukasti otteessaan.

Ennen kuin flunssa otti kynsiinsä pääsin kuitenkin vielä ylittämään itseni menemällä yksin keikalle. Ei se ollut suunniteltua, mutta parhaat jutut usein tapahtuu suunnittelematta. Punat huulissa olin valmiina lähtemään, suljin ulko-oven ja samalla hetkellä sain viestin puhelimeeni, jossa mun kaveri kertoi olevansa myöhässä ja tapaavansa mut vasta keikan jälkeen. Jännitys alkoi puskea, mutta mä en halunnut enää perääntyä.

Olin menossa mun työkaverin bändin keikalle, tiesin osoitteen ja kellonajan. Musiikkilajista ei mulla ollut tietoa, mutta kuvittelin ehkä sen olevan rokkia. Oli jännä, mutta hyvä fiilis. Koomista tilanteessa oli myös se, että kaveri joka perui viime hetkelle oli itse kehoittanut mua usein menemään yksin baariin, koska erityisesti täällä en kuulemma olisi siellä lopulta lainkaan yksin. Hetken jopa epäilin, että se oli järjestänyt tilanteen mua varten tahallaan.

Losha, joka soitti bändissä, oli käskenyt mun sanoa nimeni ovella ja sitä vastaan saisin lipun. Ja niin mä tein, sanoin päivää ja esittelin itseni. Vähän kyllä hävetti, jossain tilanteessa se olisi voinut kuulostaa erittäin ylimieliseltä, mutta yritin sen jälkeen selittää vielä jotain Loshasta ja lipusta, ja siinä kohtaa viimestään olin varmasti paljastanut ulkomaalaisuuteeni. Ovimies ymmärsi ja käski mua vielä odottaamaan. Mun vieressä seisoa kaksi tyttöä, jotka kuuli meidän keskustelun ja tajusi heti kysyä mistä mä oon. Keskusteli lähti käyntiin, ja niin mä olin löytänyt uuden keikkaseurueeni jo ennen kun olin pääsyt edes sisälle koko baariin. Se oli aika spesiaali ilta ja underground baari. Hetken päästä oltiin tyttöjen kaa jo bäkkärillä, bändi soitti reggaeta ja kaikki oli taas kohdallaan.