Erilaisia kesäleirejä

Lämpötila ylsi vielä viikonloppuna kolmeenkymppiin, ja vaikka aurinkolasit pysyi päässä, aurinkorasva tuntui ja tuoksui iholla, kesän loppu on väistämättä edessä. Ensimmäiset irronneet lehdet ja sopeutuminen uuteen aikaan on ilmassa. Muutokset kulkee kolmen kuukauden sykleissä. Mieli on taas täynnä epävarmuutta tulevasta. Mutta onneks oon myös osannut rauhoittaa mun levotonta mieltä ja päässyt nauttimaan luonnosta, oon melonut, ratsastanut, joogannut. Ja kirjoittaminen, kun mieli on levoton, niin se pysäyttää mut hetkeksi paikalleen.

Mulla on monia reissusuunnitelmia syksyksi sekä Minskiin tulevia vieraita, joiden tuloa en malta odottaa!! Mutta se mitä mun vapaaehtoistyö tulee olemaan kesän vaihduttua syksyksi on vielä suurilta osin jotain, mistä mä en paremmin tiedä. Se on se, mikä aiheuttaa epävarmuutta. Ja saa mut hakeen paikkaani taas uudelleen.

Kesä sen sijaan on kulunut intensiivisesti laitoksissa ja leireille. Ja kun en vielä tiedä tulevasta on hyvä hetki pysähtyä ja kertoa kuluneesta kesästä ja leireistä. Krivichi ei suinkaan ollut kesän ainoa leiri, vaikka merkitykseltään olikin ainoa laatuaan. Meillä oli monta hyvää leiriä, ja jokainen leiri nosti mieleen erilaisia ajatuksia.

DREAMCAMP

Vaikka virallisesti olen täällä World Without Bordersin vapaaehtoisena, on meidän projektivastaava niin joustava, että mikäli meitä ei tarvita omalla toimistolla, on meidän mahdollista toimia vapaaehtoisena muissa projekteissa tai järjestää omia rekiä orpokoteihin yms. Kesäkuussa pääsin osallistumaan Dreamcampille, kaikinpuolin hyvin perinteiselle kesäleirille.

Kuten kuvitella saattaa Dreamcamp erosi jollain tavoin meidän suljetuissa laitoksissa järjestyistä leireistä. Ensinnäkin olin aluksi järkyttynyt miten vain kaksi ohjaajaa oli vastuussa n. 30 hengen lapsiporukasta ja kuinka vapaasti lapset keskenään liikkuivat ja touhusivat leirialueella. Parin päivän jälkeen se vaikutti jo luontevalta, vaikka tiimille työ olikin intensiivistä. Ero, joka vaikutti muhun eniten oli kuitenkin se, että lapsista ja nuorista suurin osa pystyi puhumaan englantia. Mun tärkein tehtävä olikin jutella ja kannustaa keskustelemaan englanniksi. Mahdollisuus keskusteluun nuorten kanssa muistutti mua siitä kuinka paljon pidin mun työstä Suomessa, ja kuinka pitkä matka mulla vielä on edessä jos haluan päästä samalle kommunikointiasteelle täällä meidän laitoksissa olevien nuorten kanssa. Nautin suuremmasta vastuusta ja mahdollisuudesta osallistua, ja ohjata ryhmiä itsenäisesti. Pidin esitelmän Suomesta, ohjasin erilaisia pelejä ja leikkejä, vedin keskusteluryhmiä. Sain toteuttaa luovuttaani ja ideoitani ilman välikäsiä tai tulkkeja ja muistin kuinka kivalta se tuntui. 

PETRIKOV

World Without Bordersin kanssa meidän seuraava yhteinen leiri oli Perikovissa. Petrikovin pieni maalaiskaupunki sijaitsee noin 300 kilometriä Minskistä etelään. Kaupunkin laidalla on maan ainut tytöille tarkoitettu suljettu koululaitos. Samalla tavalla kuin poikien laitoksissa, tytöt ovat suljetussa laitoksessa oikeuden määräyksestä muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Laitoksen tytöt kertoivat, että aiemmin pisimmät tuomiot olivat olleet jopa neljä vuotta. Tuomiot liittyvät pieniin rikoksiin useimmiten alkoholiin ja huumeisiin. Tytöt käyvät laitoksessa koulua ja voivat suorittaa ompelijan ammattitutkinnon.

Meidän leirin teemana oli kauneus. Krivichissä poikien laitoksessa puolestaan meidän teemana oli ollut "koettelemusten ja haasteiden koulu"... Mun mielestä tää kertoo jo oman tarinansa. Kauneuden teema on tietysti myös tärkeä, ja varmasti paljon ajatuksia herättävä nuorten tyttöjen kohdalla, mutta samalla erittäin sensitiivinen teema, jota voi käsitellä hyvin monella tavalla. Tarkoituksena oli tietysti puhua erilaisesta kauneudesta, ja keskustella siitä mikä kaikki on kaunista. Eniten mua kai riso se, että mulla ei ollut tarpeeksi keinoja osallistua itse kyseisen teeman ympärillä pyörivään keskusteluun enkä päässyt havainnoimaan sitä, miten aiheesta puhuttiin.

Yksi vapaaehtoisista piti work shopin ihon hoidosta, jonka jälkeen tytöt saivat meikata itsensä. Work shopin jälkeen yks tytöistä halus jutella, ja me juteltiin google kääntäjän avulla. Hän kysyi multa mikä olisi hyvä tapa laihduttaa. Mulla oli ollut alusta asti hyvin ristiriitaisia ajatuksia leirin kauneus teemasta, ja nuoren tytön kysymys yllätti, ehkä jopa hieman ahdisti. Koitin epätoivoisesti kertoa hänellä kuinka kaunis hän on. Ja toivoin, että kauneutta käsiteltäisiin leirillä muutenkin kun meikkaamalla...

Kerroin tilanteesta, ja mun ajatuksista meidän projektinvetäjälle. Toivoin, että tyttöjen kanssa keskusteltaisiin ulkonäköön liittyvistä paineista, luonnollisesta kauneudesta, erilaisuudesta. Rohkaistaisiin ja kannustettaisiin. Jokainen teini ansaitsisi kuulla kuinka ne on kauniita sellaisina kun on! Eikä pelkästään teinit. Vastaus oli, että asiasta on tarkoitus keskustella seuraavana päivänä aiheeseen liittyvän elokuvan katsomisen jälkeen. Samalla mun mieleen tuli Kalevala korun keväällä julkaisema kampanja Kesyttämättömästä kauneudesta (https://www.youtube.com/watch?v=tKq4ITynMmU). Näytin videon meidän projektinvetäjälle, ja olisin halunnut näyttää sen tytöillekin. Vastaus oli, että vaikka hän itse ymmärtää videon sisällön, kaikki eivät sitä ymmärtäisi.

Ja tehtiin me onneks muutakin kun meikattiin. Työskenneltiin ryhmissä, tanssittiin, askarreltiin, pelattiin, ja oltiin yhdessä. 

Petrikovissa mulle alkoi näkyä myös ensi kertaa tyttöjen kesken jakautunut ja jaettu valta. Tytöillä on laitoksessa erilaisia oikeuksia riippuen siitä millä pistetasolle he ovat. Mikäli ymmärsin systeemin oikein, korkeimmilla pistetasoilla saa esimerkiksi käyttää enemmän puhelinta ja voi päästä mukaan retkille laitoksen ulkopuolelle. Laitokseen tullessaan pisteitä eikä oikeuksia juuri ole. Noudattamalla sääntöjä ja hyvällä käytöksellä voi kerätä pisteitä, huonolla menettää.

Mutta valta jakaa pisteitä ei ole pelkästään työntekijöillä. Jokaisessa ryhmässä yksi tytöistä, usein pisimpään laitoksessa ollut, on nimetty ryhmänsä johtajaksi. Johtaja jakaa pisteitä ryhmäläisilleen ja raportoi ryhmän toiminnasta työntekijöille. Suljetussa laitoksessa, teini-ikäisten tyttöjen kesken tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käsiteet eivät vaan aina tarkoita samaa kaikille.

Vasta muutaman päivän jälkeen mulle alkoi valjeta, että mun omassa ryhmässä ei oltu tyytyväisiä ryhmän johtajan toimintaan, joka laittoi oman tahtonsa muiden edelle. Enkä mä olisi sitä itse tajunnut ellen olisi huomannut tilannetta, jossa laitoksen työntekijä huusi tytöille, ja kysynyt mistä oli kyse.

Meidän oma työntekijä WWB:stä oli huomannut, että ryhmän yhteishengessä oli jotain vialla ja oli alkanut keskustella asiasta ryhmän kanssa. Vähitellen tytöt olivat alkaneet kertoa olevansa tyytymättömiä johtajan tapaan hoitaa asioita mielivaltaisesti. Johtaja alkoi itkeä ja kun laitoksen yksi opettaja huomasi tämän, tuli hän puolustamaan johtajaa. Vaikka en ymmärtänyt sanoja huudon keskeltä tajusin jo ilman tulkkaustakin, seistessäni kahden kymmenen metrin päässä, että teksti ei ollut kaunista. Meidän työntekijä ei halunnut kääntää jokaista komenttia, mutta kertoi opettajan pääasiassa huutaneen tuoreille ryhmäläisille siitä, että heillä ei ole täällä minkäänlaisia oikeuksia.

Kaikki oli nähneet tilanteen ulkona ja se herätti paljon keskustelua illalla tiimin kesken. Asiasta raportoitaisiin eteenpäin. Meidän työntekijät osoittivat hyvän pointin myös siitä, että kun opettaja oli toiminut näin meidän nähden kertoo se siitä, ettei hän edes ajatellut tekevänsä mitään moitittavaa. Ei se opettaja tyhmä ole. Kyllä se tietää, että jos tekis jotain mitä me ei hyväksytä, se ei tekisi sitä meidän edessä.

Ja mä aloin ymmärtää, että niin kauan kun mä en osaa tätä kieltä, mä kuljen laput silmillä.Elämä on varmasti vaaleanpunasempaa kun en ymmärrä kaikkea kuulemaani, mutta mielummin mä silti ymmärtäisin.

Me nähdään ensin ne viattoman tuntuiset tytöt ja yhdessä vietetyt hetket. Mutta se mikä meiltä jää ensisilmäyksellä näkemättä on laitoksen sisällä vallitseva hierarkia. Se on olemassa, ja se on kova.

MOGILEV

Meidän viimeisin leiri oli Mogilevissa. Mogilevissa on kaksi suljettua laitosta, nuoremmille pojille (noin 11-15v.) tarkoitettu "school" ja vanhemmille tarkoitettu "college"(n.14-17v.). Me oltiin viikko schoolissa leirillä, jonka teemana oli "Film, film, film".

Edeltävällä viikolla olimme yhdessä kirjoittaneet toimistolla käsikirjoitusta lyhytelokuvaa varten, joka kuvattaisiin leirillä. Videon tarkoituksena oli tehdä näkyväksi sitä kuinka tärkeää laitoksessa olevan nuoren näkökulmasta on eri tahojen välinen yhteistyö, tuki ja kannustus. Leirille lähti mukaan ammattilaiskuvaaja. Virallisen elokuvaprojetkin lisäksi pojat saivat ryhmissään kuvat myös omat lyhytelokuvansa. Tiistaina kun seurasin vierestä poikien brainstormausta en olisi voinut kuvitella perjantaina näkemääni lopputulosta. Ne on hyviä poikia, ja ne pystyy vaikka mihin kun niille antaa mahdollisuuden. Mä haluisin niin näyttää teillä sen videon minkä mun ryhmä teki, mutta en saanut lupaa jakaa sitä netissä. Ihmettelin miksi, koska kuvien jakaminen on kuitenkin aina ollut täysin ok, mutta ilmeisesti videossa näkyy liikaa laitoksesta... Mutta mulla on lupa näyttää videota kavereille omalta koneeltani, joten tervetuloa katsomaan!

Kesäpäivät laitoksessa tuntui hyvältä. Ulkona oli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Ensimmäisenä päivänä vallitseva jännittynyt tunnelma purkantui nopeasti ja me löydettiin poikien kanssa nopeeasti yhteinen sävel. Pelailtiin, ja hengailtiin. Täytettiin vesi-ilmapalloja, ja leikittiin vesisotaa. Vesisodan keskellä kiljuttiin riemusta. Se oli taas yksi sellainen hetki, jota en vaihtaisi.

Perjantai aamuna mä kävelen silmät unihiekassa vessasta takaisin mun huoneeseen, kun huoneen ovella yksi pojista odotti mua täpinässä. "Ja domoi", se sanoi. Mä tiesin, mitä se tarkoittaa. Sen silmät loisti niin kirkkaasti, että mua melkein häiki. Se on hymyilevä poika, mutta sen hymy oli tällä kerralla suurempi kuin koskaan. Se oli siinä ehkä kaksi sekuntia, halasi, ja juoksi pois. Mä koitin miettiä oikean sanan ja huusin perään, "Udachi!". Poika oli tullut laitokseen kaksi vuotta sitten ja nyt oli aika lähteä kotiin.

Suomilovea kahdessa kodissa

Mä elän erilaisten todellisuuksien välillä. Kontrastit on isoja, ja sen takia kaiken tän hahmottaminen tuntuukin ottavan oman aikansa. On monta paikkaa, ja ihmistä kenen kanssa mä tunnen olevani kotona, mutta siirtymät niiden välillä.. Oi, ne on vaikeita. Mutta on ollut niin paljon hyvää ja nyt mä haluan kertoa Suomi-jutuista; mun kesälomasta ja Suomen 100-vuotisjuhlista Minskissä. Siitä isommasta kontrastista, työstä, leirielämästä ja laitosreissuista kerron sitten toiste.

10 PÄIVÄÄ SUOMESSA

Heinäkuun puoli välissä, Petrikovin leirin jälkeen alkoi mun kesäloma. Lähdin kymmenen päivän huoltokatkolle Suomeen. Se tuntui käsittämättömältä. Lähdöstä oli kulunut yli neljä kuukautta. Tää loma oli aina ollut vaan kaukaisena unelmana jossain edessä, ja nyt se oli alkoi olla todellisuutta. Pari päivää ennen lähtöä mua alkoi jännittään. Käveltiin leiripäivän jälkeen Petrikovin pikkukylän maalaismaisemissa kun Ruth kysyi multa lähdöstä. Vasta silloin tajusin kuinka korkealla mun odotukset oli. Mutta mitä jos se ei tunnukkaan enää samalta? Mä olin oottanut, että nään mun perheen ja ystävät, ja saan olla niiden kanssa ketkä ymmärtää mua ilman selittämistä. Ja mä ymmärrän niitä, ilman yhtäkään kielimuuria. Sit mä aloinkin miettiin, että mitä jos se ei tunnukkaan samalta. Ei ne tiedä mistä mä tuun, enkä mä osaa selittää niille koskaan kaikkea tästä mitä täällä tapahtuu, tai miltä täällä tuntuu. Mitä jos mä meenkin kotiin, ja kaiken sen yhteenkuuluvuuden tunteen sijasta tunnenkin itseni ulkopuoliseksi?

Se unelmien kesäloma muuttui kuitenkin todeksi, ja oli oikeesti vielä parempi kun mä oisin voinu ite edes kuvitella. Lentokentällä oli äiti ja isä koiran kanssa vastassa. Ennen kun päästiin kotiin, mä jäin suoraan meidän vakkarikampaamolle. Kaikki muutkin oli tullut kotiin juhlimaan huomisen häitä. Kampaamon ovesta lappasi koko illan kavereita edes takas. Mikään ei ollu muuttunu. Paitsi se että, me lähdettiin hiusjuttujen jälkeen katsomaan meidän porukan ensimmäistä vauvaa! Ja seuraavana päivänä, tanssittiin yhdessä meidän ensimmäisestä neidistä Rouva.

Hääjuhlia, mökkeilyä, ensilöylyt uudessa rantasaunassa, lukuhetkiä riippumatossa, kukkaseppeleitä, maaseutua. Helsinki fiilistelyä, Kallion kuppiloita, mansikoita, livemusiikkia ja valvottuja öitä. Kymmeneen päivään mahtui tilanteita laidasta laitaan, ja uutisia niin hyviä, kuin huonoja.

Mä näin paljon ystäviä, meidän koko perheen, ja sukulaisia, mutta lähdön hetkillä tirautin myös paljon kyyneleitä. Kevät oli mennyt äkkiä, ja tuntui ettei viime näkemästä ollut kauaa. Neljän kuukauden aikana olin jo käynyt kahdesti Suomessa. Mutta kun mietin tulevaa syksyä, aika tuntui pitkältä. Nähdään jouluna, mun oli pakko sanoa.

KOTIINPALUU

Oli aika palata Minskiin. "Koita nyt jaksaa siellä" ja "Kotiin voi aina palata" mulle sanottiin. Sanoi ne myös, että mä teen hyvää juttua, ja ne on musta ylpeitä. Silti mä mietin miks mä lähden, ja miks se tuntuu niin vaikeelta. Tunsin pientä syyllisyyttä. Tätähän mä oon ite halunnu, ite mä oon valinnut lähteä. Mutta siinä hetkessä tuntui, että mä en tiedä enää miksi. Mulla oli kaikki mun ympärillä, ja enemmänkin, miksi mä meen, miks mä en voisi jäädä. Mutta kyllä mä sen kokoajan tiesin, jos mä jäisin, ei se riittäisi, ei ihan vielä. Sitäpaitsi, mä nautin mun elämästä Minskissä, en mä lähde takaisin vasten mun tahtoa, mä vaan haluaisin olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Olisihan se loma voinut kestää hetken pidempään, mutta ei se tekisi lähdöstä helpompaa.

Kotiinpaluu tuntui yllättävän normaalilta. Ja nimenomaan, se tuntui siltä että mä palasin kotiin. Asiointi venäjäksi tuntui haastavammalta kuin lähtiessä, mutta kadut tuntui tutun turvallisilta. Ja Ruth, oli mun ollut ikävä vaikka en ollut sitä ehtinytkään miettiä. Mutta mä olin levoton. En tiennyt mitenpäin olisin, mielessä pyöri tuhat ajatusta, mutta en saanut niitä kiinni.

Toimistopäivän jälkeen makoiltiin Ruthin kaa mun sängyllä, katsottiin Euroopan karttaa ja mietittiin tulevaa syksyä. Ei se oo ehkä paras ratkaisu, mutta niin mä yleensä teen kun oon levoton. Taidettiin katsoa sitä karttaa melkein kaksi tuntia. Iltaan mennessä uudet suunnitelmat oli lyöty lukkoon. Ja kun mä edelleen levotomana ravasin mun ja Ruthin huoneen väliä, ja jankkasin Ruthille ylikierroksilla mun syvällisiä mietteitä, antoi se mulle jooga-maton käteen ja käski tekemään jotain rauhoittuakseni. Kai se vaan halusi, että mä oon hiljaa, mutta se oli just mitä tarvitsin. Mä rauhotuin, kahdeksi päiväksi, kunnes kierrokset nousi taas tappiinsa.

#SUOMI100MINSK

Mä olin palannut Suomesta kolme päivää aiemmin, ja mun mieli oli vielä osittain siellä kun suomalaisuus alkoi ottaa valloilleen Minskissä. Oli paljon puhutun, kauan odotetun SUOMI100-juhlan ja tangofestivaalin aika.

Täpinä alkoi nousta kun torstaina lähdin Katyan mukaan hakemaan joulupukkia ja muita vieraita lentokentältä. Kolmen tunnin odottamisen ja jännityksen jälkeen vieraat saapui. Ja siitä se alkoi.

Ne päivät oli täynnä kaikkea mitä voi vaan kuvitella. Vapaaehtoisena toimiminen antoi jälleen enemmän kuin otti. Me oltiin valmisteltu Nastjan kanssa esitelmä suomen kielestä, ja onnistuttiin myös saamaan paikan päälle hyvä joukko kuulijoita. Mutta mitä me mun mielestä oikeesti tehtiin, oli se että me oltiin yhdessä ja levitettiin meidän festaritunnelmaa kaupunkilaisten kuin vieraiden keskuudessa. Ja mä koin olevani etuoikeutettu saadessani viettää aikaa niin upeassa ja inspiroivassa porukassa.

Vaikka tottumaani tapaan useimmiten en tiennyt mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta valppaudella ja esittämällä itsevarmaa, uskon että suurinosa vieraista ja vapaaehtoisista oli lähes aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pieniä kämmähdyksiäkin saattoi sattua, mutta niistä syntyi vaan hauskoja tarinoita, ja sunnuntaina naurettiin aamusta asti niin että sattui.

On niin monta tarinaa siltä viikonlopulta mitkä ansaitsisi tulla kerrotuksi. Henkeäsalpaavia esityksiä, ja ymmärryksen ulottumattomissa olevaa magiaa. Kun suomalainen tango soi ja tanssii keskellä Minskiä, puhumattakaan Finlandia-hymnistä. En mä vaan osaa selittää niitä hetkiä. Niin ja se hetki, kun joulupukki haki tanssimaan. Ja pukki osas viedä, vaikka mua saattoi ihan pikkasen jännittää... 

Mä haluun kiittä kaikkia, ja te tiedätte kyllä sanomattakin ketä ootte, Korvatunturin oma joulupukki, taikuri Joni Pakanen, tangokuningas Teemu Roivainen, Lauri Pullola ja koko perhe, Olga, kaikki meidän mahtavat vieraat, soittajat, tanssijat, laulajat, sponsorit, yhteistyökumppanit t ja vapaaehtoiset sekä festivaalivieraat.

Lauantain sää oli suomalaiseen suven mukaisesti sopivan harmaa, mutta sunnuntaiksi helle tuli takaisin. Viralliset osiot oli ohi, ja me oltiin lupauduttu esitteleemään kaupunkia vieraille ennen lähtöä. 

Samalla kun juhlittiin Suomen 100-vuotisjuhlaa, oli kyse myös läksiäisistä. Lauri oli toiminut Suomen edustajana Minskissä 4 vuotta, ja maanantaina oli aika siirtyä eteenpäin. Vaikka mä olin tutustunut Lauriin vain kaksi kuukautta aiemmin, oli niiden koko perhe vallottanut mun sydämen. Laurin lähtö tuntui olevan monelle kova paikka. Ilmassa oli paljon tunteita, kiitollisuuutta ja haikeutta.

Pipsa ja Tanja oli tullut myös torstaina Minskiin, ja se tuntui melkein kun oma perhe olisi tullut kotiin. Koska mä asun kaukana keskustasta ja kyseessä oli Pulloloiden viimeinen viikonloppu Minskissä, olin saanut kutsun majoittua viikonlopuksi heidän luo. Pääasiassahan me juostiin ympäri kaupunkia, mutta aina välillä käytiin "kotona" hengähtämässä, ja samalla kasaamassa muuttolaatikoita. Mä olin tyytyväinen kun sain luvan tyhjätä keittiöstä kuivaruuat ja mausteet mukaani. Tanja oli neuvonnut mua ottamaan tyhjän matkalaukun mukaan, jonka ne täyttäisi tavaroilla, joita ei aio ottaa mukaansa. Sunnuntai iltana olin jo ajatellut siirtyä kotiin. Aamulla tulisi muuttoauto, enkä halunnut olla tiellä, ja olin myös itse lähdössä aamulla leirille. Tanja sai mut ylipuhuttua, että lähtisin vasta aamulla. Se oli laskenut mulle yläkertaan tiramisun-tuoksuisen vaahtokylvyn ja antoi lasin kuohuvaa. Siellä mä kelluin hämmentyneenä ja mietin elämän ihmeellisyyttä. Oli hetki aikaa ennen kuin oli taas mentävä, tapaisin illalla vielä Ruthin vanhemmat ja suomivieraiden kanssa olimme lähdössä karaokeen. Olin kiitollinen, vaikka tuntui vaikealta käsittää kaikkea. Miten mä oon tänne päätynyt, tälläisten ihmisten keskelle. Samalla tunsin pientä syyllisyyttä Tanjan pakatessa viimeisiä tavaroita alakerrassa. Aamulla ne olisi poissa, ja mä muualla.

Maanantaiaamuna oli taas uuden siirtymän aika. Viikonlopun yöunet oli jäänyt vähiksi, ja se lisäsi siirtymävaikeutta entisestään. Keräilin tavarani, ja kyyneleet valui silmistä kun koitin kertoa Laurille, Tanjalla ja Pipsalle kiitollisuuttani. Ne oli ottanut mut kotiinsa ja antaneet niin paljon. Pipsa saattoi mut taksille, enkä olisi halunnut päästää irti mun pikkusiskosta.

Mun mieli oli aivan sekaisin, väsynyt, ja monen eri tunteen vallassa. Taksi ajoi mut takaisin kotiin, toiseen todellisuuteen. Mulla oli hetki aikaa purkaa laukku, pakata seuraava ja lähteä toimistolle, siitä seuraavat viisi päivää vietin Magilovissa, suljetussa laitoksessa.