Ukraine, vain muutama tarina tuhannesta

Mulla on niin käsittämätön viikko takana, että en tiedä mitä osaisin edes kirjoittaa. Mun pää on täynnä tarinoita, haluisin kertoo kaiken, ja samalla turhauttaa kun tuntuu, että mun sanat ei riitä. Tai mitä jos mä en muista enää edes kaikkea. Tultiin aamulla kotiin ja meidän netti ei toiminut. Aattelin, että etsin iltapäiväksi kahvilan, jossa pääsen nettiin kirjoittamaan, skypettämään, maksamaan laskuja yms. En ehtinyt ajatella kauaa, kun Ruth ilmoitti saaneensa puhelinsoiton paikalliselta ystävältä. Hän toivoi, että me ei mentäisi tänään kaupunkiin vapauden päivän protestien vuoksi. Niimpä mulla on ollut hyvää aikaa kirjoittaa. Tässä niistä muutama.

YÖJUNA

Matka alkoi yöjunasta. Ennen lähtöä mua jännitti. Sellaisella hyvällä tavalla kun uudet kivat asiat jännittää, kutkuttaa. En mä vielä edes miettinyt sitä mihin mä oon menossa kun keskityin vaan siihen junaan. Miltähän se näyttää, ketä muita siellä on, miten siellä ollaan.

Ja se oli mainio matka. Eka me tavattiin Vova, joka puhui vähän englantia. Sitten Jirii ja Igor. Me laitettiin kehiin kielitaidon lisäksi meidän improvisaatio- ja pantomiimitaidot. Tietysti meillä oli hauskaa, mutta kyllä me myös ymmärrettiin toisiamme.

Me saavuttiin Kiovaan aamulla ja meillä oli muutama tunti aikaa ennen lähtöä koulutukseen. Mä luulin, että sanotaan vaan heipat ja jatketaan eri suuntiin, mutta Igor lähti meidän oppaaksi. Tai en mä oo varma miten me tähän ratkaisuun päädyttiin, alettiinko me vaan seurata sitä vai se meitä, mutta mä tulkitsin tilanteen niin, että hän halusi näyttää meille paikkoja. Miehet oli junassa käskenyt meitä olemaan varovaisempia Kiovassa kuin Minskissä. Ja Igor nauroi kun koitin selittää, että siitä tuli meidän oma turvamies.

ARRIVAL TRAINING

Viisi päivää omassa todellisuudessa. Musta tuntuu, että elän muutenkin tällä hetkellä ihan omilla taajuuksillani, mutta sitten tuli noi viisi päivää ja olin taas uudessa kuplassa. Hyvässä kuplassa, vaikka väsymys paikoitellen muistutti ensi kertaa koti-ikävästä.

Leirit ja niissä syntyvä yhteishenki on ehdottomasti mun lempiasioiden listalla, mutta sen lisäksi koulutus oli myös sisällöltään varmasti parhaita missä oon ollut. Ohjelma oli hyvin suunniteltu ja vastasi meidän tarpeita, lisäksi meillä oli mahdollisuus vaikuttaa sen sisältöön. Saatiin teoriaan pohjautuvaa tietoa, mutta ennen kaikkea vaihdettua omia ajatuksia ja ideoita, ja paljon käytännön vinkkejä erilaisten aktiviteettien järjestämiseksi. Ryhmä oli aktiivinen ja me-henki muodostui nopeasti. Me kokeiltiin monia erilaisia ryhmäyttämistehtäviä ja haasteita, ja vaikka ratkaisuun harvoin, ainakaan ensi yrittämällä päästiin, oivallettiin ja opittiin uusia asioita. Ja lisäksi, mä pääsiin ekaa kertaa lähdön jälkeen saunaan!

Suomalainen, kaksi portugalilaista, kaksi italialaista ja kaksi ranskalaista meni saunaan. Alotettiin puhumalla saunakokemuksista ja perinteistä. Vastasin kysymyksiin, joista moni liittyi siihen onko saunominen vaarallista tai terveellistä. Me käytiin välillä uimassa hyisevän kylmässä uima-altaassa ja taas saunottiin. Jouduin muistuttamaan kanssasaunojia löylyn heittämisestä kun se tuntui usein unohtuvan. Kun leppoisa ja rentouttava saunailta eteni moniin mielipiteisiin Ukrainasta ja maailmanpolitiikasta oli aika lopettaa ja heittää viimeiset löylyt. Ranskalainen oli päättänyt olla viimeinen. Ja vaikka mä olisin halunnut vielä heittää, en kestänyt katsella sitä kärsimystä, vaan annoin Remin uskoa voittoonsa...

Ryhmäytymisen, ja monikulttuurisen kommunikoinnin lisäksi me keskusteltiin paljon EVS-ohjelman tarkoituksesta ja henkilökohtaisista tavoitteista. Me kirjoitettiin itsellemme myös kirjeet, jotka saadaan lukea EVS:mme puolivälikoulutuksessa.

Mä valitsin tän kortin koulutuksen viimeisenä päivänä kuvaamaan mun viikkoa. Ja ehkä myös tulevaa.

PÄIVÄ CHERNOBYLISSÄ

Ajatuskin jännitti. Vaikka se on sana, jota oon viimeisen kolmen viikon aikana käyttänyt varmasti eniten kuvaamaan tunnelmiani toivon tässä kohtaa antamaan sille normaalia enemmän painoarvoa.

Kyseinen retki ei ollut mulle itsestäänselvyys. Olin tietysti utelias lähtemään, mutta vähintäänkin huolissani siitä, onko se turvallista ja järkevää. Edeltävällä viikolla kahlasin päälimmäiset tarinat internetistä, ja olin jopa yhteydessä Helsingin reumapolin sairaanhoitajaan. Oletettavasti hän ei halunnut ottaa kantaa mun kysymykseen, vaan vastuu jäi edelleen mulle.

Päätin lähteä. Mietin myös, että vältän aiheuttamastani turhaa huolta kotiväelle ja kerron kuulumiset vasta jälkeenpäin. Mutta äiti taitaa jo tietää, miten mun mieli toimii. Aamulla ennen lähtöä se soitti. Mä koitin pitää puhelun lyhyenä, että en myöhästy töistä, mutta välttääkseni myös kyseisen aihealueen. Äiti kyseli reissusuunnitelmista, vastasin että kerron kuulumiset reissun jälkeen. Mutta ehkä se jo tiesi kun sanoi; toivottavasti ette ainakaan kovin lähelle Chernobyliä mene.. Ja mä en voinut olla kertomatta.

Ensin pari faktaa.

-Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 lähellä Prypjatin kaupunkia.

-Räjähdyksen seurauksen yöllä kuoli kaksi ydinvoimalan työntekijää, ja 28 pelastustyöntekijää kuoli muutama viikko räjähdyksen jälkeen radioaktiiviselle säiteilylle altistumisen seurauksena.

- Onnettomuuden vakavuus oli aluksi epäselvää. Onnettomuudesta tiedottaminen sekä väestönsuojelulliset toimenpiteet olivat pahasti myöhässä.

- Lopulta alueelta evakuoitiin yhteensä n. 116 000 asukasta.

Mutta muistutan että onnettomuuden vaikutuksista ja kuolleisuudesta on olemassa monia eri tilastoja ja tutkimuksia, enkä mä ole ekspertti joten suosittelen perehtymään aiheeseen myös muista lähteistä.

Pysäyttävä fakta mikä meille kerrottiin oli se, että onnettomuuden jälkeen pelastustyöntekijät onnistuivat estämään seuraavan isomman räjähdyksen, joka olisi ollut niin massiivinen, että se olisi voinut tuhota Euroopan ja puolet Aasiasta.

Ennen lähtöä oltiin tutustuttu ohjelmaan ja turvallisuusohjeisiin. Ei haluttu ottaa mukaan mitään ylimääräistä. Me tiedettiin että lähtiessä exclusionzonelta pois meidän radioaktiivisuustasot mitataan, ja mikäli jotain ei toivottua löytyy vaatteista pitää ne jättää zonelle. En tiedä onko tarina keksitty, jotta turistit ottaisivat ohjeet tosissaan, vai onko eräs nainen oikeesti palannut Chernobylista Kieviin pelkillä alusvaatteillaan.

Meidän matkan mahdollisti SoloEast Travel niminen yhtiö, ja yhden päivän retken hinta oli n. 100 euroa. Voin suositella. Matka oli hyvin järjestetty, opas puhui englantia ja tiesti asiansa. Meillä oli mukana mittari, jolla tarkkailtiin säteilyn määrää eri paikoissa. Ja vaikka kävimme lähellä hotspotteja, firman dokumenttivideo väittää että päiväretken aikana Chernobylissä altistuimme pienemmälle määrälle säteilyä kuin jos olisimme olleet lennolla.

Päivä oli pysäyttävä. Erityisesti ennen ja jälkeen kuvat Pripyjatin kaupungista. Mä olin yllättynyt siitä, että Chernobylin kaupunki on edelleen pieni toimiva kylä ja alueella käy päivittäin tuhansia työntekijöitä, joista suurin osa asuu lähellä olevassa Slavutuchin kaupungissa.

UUTISISTA

Vaikka nykyään on vaikea välttyä informaatiolta, kun mä oon lomalla onnistun usein elämään uutispimennossa. Tai se riippuu lähinnä kai uutisesta, sillä tän viikon järkyttävät tapahtumat Britanniasta tavoitti mut nopeasti. Mutta mitä tapahtui Ukrainassa, sillä välin kun mäkin olin siellä.

Oli oikastaan jopa sattumaa että satuin torstai aamuna heräämään ennen muita, ja mulla oli aikaa katsoa netistä yhdet uutiset, ja valitsin Yle areenan niiden lähteeksi. Lähetyksen loppupuolella kuulin uutisen räjähdyksistä ja 20 000 ihmisen evakuoinnista Itä-Ukrainassa. http://www.bbc.com/news/world-europe-39363416 Tapahtumista oli kulunut jo vuorokausi eikä mulla tai kanssamatkustajilla ollut siitä aavistustakaan. Aamupalalla alettiin Ruthin kanssa etsiä tietoa tapahtuneista ja yllätyttiin tiedon vähyydestä meidän kotimaiden mediassa. Mietin myös, että koska kukaan kotona ei ollut ottanut tapahtuman johdosta muhun yhteyttä, johtuko se siitä, että ne ei muista mun olevan Ukrainassa, vai tiesikö ne, että oon 400 km päässä alueesta, vai eikö ne vain tiennyt koko tapahtumasta...

Hipsters not dead

Viime viikon hektisyyden jälkeen alkoi alkuviikko jo tylsistyttää kun tuntui, että mitään ei tapahtunut. Puolet toimistosta, mukaan lukien meidän pomo on ollut tän viikon matkalla Ruotsissa eikä meille juuri ollut tehtävää töissä, eikä vapaa-ajalla. Tunne oli onneksi vaan hetkellinen, ja hitaan käynnistymisen jälkeen on fiilikset olleet jälleen kovassa nosteessa!

Keskiviikkoillaksi saatiin Ruthin kanssa kutsu syömään paikallisen perheen luo. Me oltiin tavattu Alek viime viikon retkellä Petrikoviin. Vapaaehtoisuuden lisäksi meitä yhdisti suuri halu oppia toistemme kieltä. Tai siis Alek halusi harjoitella meidän kanssa englantia, ja me venäjää. Enkä olisi uskonut, että bussimatkan small talkit, olisivat johtaneet siihen, että jo seuraavalla viikolla istuisimme hänen kotonaan.

Vaikka tilanne oli kaikille monin tavoin jännittävä osoittautui ilta menestykseksi. Alekin vaimo Jane oli valmistanut meille pöydän täyteen herkkuja ja kertoi komminikoivansa ensi kertaa englanniksi meidän kanssa. Keskustelu sujui kuitenkin kohtalaisesti välillä netin kääntäjän avustuksella. Henkilökohtaisesti mun illan jännittävin hetki oli kuitenkin se, kun huomasin olohuoneen lattialla häkin ja siellä asuvan rotan... Yleensä en kuvittelisi reagoivani asiaan niin vahvasti, mutta maanantain kohtaaminen oli vielä liian tuoreessa muistissa. Ei kulunut minuuttiakaan kun rotta oli jo Alekin sylissä ja sen jälkeen lapset päästivät sen vapaaksi lattialle. Mä mietin, että en pysty rentoutumaan jos en oo tietoinen missä kyseinen lemmikkieläin kulkee ja tuun varmasti istumaan jalat tuolilla koko illallisen ajan. Päätin selittää reaktiotani jakamalla hauskan tarinan maanantaiaamun herätyksestä Janelle, joka nauramisen sijaan välittömästi ryhtyi toimiin, pahoitteli ja lukitsi rotan loppuillaksi takaisin häkkiinsä. Alekin perhe (siis lemmikkieläintä lukuunottamatta) hurmasi meidät täysin, ja pian jo suunniteltiin seuraavaa illallista, vierailua maaseudulle, sekä yhteistä matkaa Moskovaan!

Illallispöytään kuului tietysti perunaa ja erilaista lihaa, sekä salaattia, juustoja, suolakurkkua ja tuoreita vihanneksia. Jälkiruuaksi Jane pyöräytti omenapiirakan.

Torstaina me hoidettiin "työt" kotoa käsin, eli suunniteltiin soittolista nuorisotapahtuman discoa varten. Iltapäivällä tavatiin meidän venäjän kielen opettaja, taiteilijoiden suosimassa kahvilassa. Mä tykkäsin meidän opettajasta, mutta myös siitä paikasta ja tunnelmasta. Mun silmään se oli cool, rento ja kotoisa, olisin jopa voinut kuvitella sen paikan olevan Helsingissä. Kahvilan yhteydessä oli lisäksi galleria, kirjakauppa ja myymälä. Tapaamisen jälkeen kierreltiin pitkään myymälässä ja päädyttiin keskustelemaan paikan supermukavan myyjän kanssa. Ja täällä, sanoisin, että se on vielä erityisempää kuin missän muualla. Myyjä puhui hyvin englantia ja keskustelu lähti liikkeelle mun ostamasta magneetista, ja siitä mitä se symboloi. Aihe oli ajankohtainen. Eilen 1500- 2500 ihmistä Minskissä osallistui marssille osoittamaan mieltään niin kutsuttua työttömyysveroa vastaan. Uutsioinnin mukaan marssi päättyi 40 ihmisen massapidätykseen (http://belarusfeed.com/protests-parasite-tax-arrests/). Myyjä kertoi olleensa paikalla ja nähneensä tilaanteen kulkua. Keskustelu liikkui mielenosoituksista Valko-Venäjän itsenäistymiseen, maailmansotiin, Tshernobyliin ja Nobelin rauhanpalkintoon. Vasta lopulta muistimme esittäytyä, ja saimme iloisen reaktion kun myyjälle selvisi, että viiden päivän sijaan olemme Minskissä koko vuoden. Saatiin hyvät tärpit mihinpäin kaupunkia suunnata seuraavaksi, ja lupasin palata venäjän tuntien yhteydessä kysymään uudet kuulumiset!

Ja ne tärpit toi meidät Minskin hipsterimaailman sydämeen. En osannut odottaa löytäväni mitään sellaista. Olin ihmeissäni, ja ihastunut.

Päivän turistiostokset. Magneettien lisäksi mulla on tapana ostaa reissuista t-paita yöpaidaksi.

"Heta Belarus Dzietka!"

Maanantaihorror

Kello 7.56, herään ennen kellonsoittoa. Kävelen keittiöön ja koen jotain todella shokeeraavaa. Mä oon järkyttynyt. HIIRI!!!, joka juoksee lattian poikki lavuaarin alle, ja kun mä näen sen, menetän kaiken kontrollin omasta toiminnastani ja alan huutaa paniikissa kuin hyeena. Mä tajuan vaan, että mulla ei oo sukkia jalassa ja pompin juosten omaan huoneeseeni ja hyppään sängylle. Sitten vasta ymmärrän kuinka kovan metelin päästin ja mietin, mitähän Ruth miettii jos heräsi mun huutoon. Ei varmaan kovin rauhallinen tapa herätä maanantaihin silläkään. Ja samalla sekunnilla Ruth on jo mun ovella kysymässä onko kaikki hyvin. Mun hengitys ei oo vielä tasaantunut. Mietin, mitä mä tälle asialle teen. Vai pitääkö mun vaan unohtaa ja kävellä takaisin keittiöön niinkun mitään ei olisi tapahtunut. Ja mulla oli jo niin levollinen fiilis meidän uudesta kodista. Ainakaan en enää hetkeen liiku täällä paljain varpain.  это плохо.

Toimiston väki oli vähintään yhtä järkyttyneitä uutisesta kun minä. Eläimen alkuperästä on käyty myös kiivasta keskustelua. Moni on vahvasti sitä mieltä, että kyseessä ei ollut hiiri, vaan kuvaus sopii enemminkin rottaan. Mä oon toiveikas ja uskon toista versiota, jonka mukaan kyseessä saattaisi olla jonkun naapurin karannut lemmikkihamsteri...

нормально

Koska ennen lähtöä tuntui tapahtuvan niin paljon, eikä mieli aina pysynyt mukana, olin varautunut siihen, että saapuessani Minskiin kaikki iskisi kerralla tajuntaan ja aiheuttaisi jonkinmoisen ahdistus tai shokkitilan. Näin ei käynyt, tai ehkä mun mieli kulkee edelleen pari askelta jäljessä, koska täälläkin tapahtuu ja paljon. Mutta en jää odottamaan sitä, vaan nautin siitä, mitä tapahtuu sillä välin.

Mä oon oikeestaan pitkin viikkoa jo miettinyt miten osaan muodostaa kaikesta mun ympärillä tapahtuvasta, saati sitten omista fiiliksistä blogitekstin viikon päätteeksi. Oon miettinyt sitä ehkä vähän liikaakin kuten, mitä asioita mä haluan jakaa ja kenelle, ja mitä te haluatte kuulla. Lisäksi oon pohtinut kuvien julkaisemista erityisesti niiden lasten näkökulmasta, keitä me tavataan laitoksissa. Meidän toimiston linja on kovin hyväksyvä, kuvia saa ottaa ja niiden julkaiseminen on myös ok. Lauantaina puolestaan tehtiin "extra" vapaaehtoiskeikka, sillä Ruth on hyvin verkostoitunut täällä olevien muiden vapaaehtoisten kanssa, ja kyseisessä laitoksessa valokuvaaminen oli toistaiseksi kielletty. Kielto liittyi kohuun siitä, että laitoksissa työskentelevä lääkäri oli kertonut lehdistölle, että lasten ravinnonsaannissa on puutteita ja tällä hetkellä asiaa tutkitaan. Tai näin mä sen tarinan ymmärsin. Joka tapauksessa mä oon tullut siihen tulokseen, että kuvien julkaiseminen on ok kun siihen on lupa, ja tarkoitus on hyväntahtoinen. Koska ne kuvat mitä mä oon nähnyt, ja mitä oon päässyt jo itsekin ottamaan, kertoo paljon enemmän siitä työstä mitä täällä tehdään kuin pelkät sanat.

Tää viikko on kulunut niin nopeasti. Samaan aikaan kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, mutta toisaalta tuntuu jo niin normaalilta olla täällä. Ruth on mun irlantilainen kämppis sekä EVS-kollega ja me ollaan jo jaettu monta hetkeä kun ollaan vuorotellen hehkutettu toisillemme vaan yksinkertaisesti sitä, että ollaan niin onnellisia siitä että ollaan täällä. Ja mä oon myös erittäin onnellinen siitä, että Ruth on täällä ja me tunnutaan olevan niin samalla sivulle monestakin asiasta, kuten kämppisarjesta, musiikista ja Nashvillestä. Ollaan myös aika samalla alhaisella tasolla meidän venäjän kielen opinnoissa, mutta motivoituneita sen oppimiseen.

Tää on Ruthin 8. kerta Valko-Venäjällä. Se on aikaisemmin ollut joka vuosi muutaman viikon ajan tekemässä vapaaehtoistyötä laitoksissa lasten kanssa, joilla on erilaisia psyykkisiä tai fyysisiä vammoja. Tän kuuleminen aluksi ei yhtään helpottanut mun omaa epävarmuutta. Mietin, että mä en edes osaa kuvitella niitä laitoksia mihin me ollaan menossa, saati sitten sitä mitä me siellä tehdään, ja Ruth puolestaan osaisi jo kaiken. Mutta nyt mä oon kypsästi tunnistanut asian toisen puolen, sen että Ruthin kokemuksesta ja verkostoista on etua myös mulle, ja että me tehdään tätä yhdessä.

Ja mitä täällä on sitten käytännössä tällä viikolla tapahtunut. Maanantai-iltana Ruth, Yuliya ja Olga oli mua vastassa lentokentällä. Yuliya on meidän supervisor, jonka kanssa oon hoitanut paljon asioita sähköpostitse jo ennen lähtöä ja Olga, 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka toimii meidän vapaaehtoisena mentorina. Vastaanotto oli lämmin ja meidän tuloon oltiin hyvin valmistauduttu. Asunnolle oli ostettu valmiiksi ilta- ja aamupala tarvikkeita, ja lisäksi saatiin lahjaksi suklaata ja maatuska-avaimenperät uuden kodin avaimiin.

Viikko oli käytännössä vielä asioiden järjestelyä, tutustumista eikä vielä niinkään varsinaista työntekoa. Tiistaina Yuliya lähti meidän puolesta johkin virastolle hoitamaan mun ja Ruthin rekisteröitymiseen liittyviä asioita. Me annettiin sille meidän passit, mutta se teki vastineeksi meille viralliset lomakkeet, joissa oli kopiot passista ja viisumista, sekä selitys siitä, että meillä ei ole niitä koska ne on rekisteröitävissä. Mietin vaan, että mikähän tilanne se just in case on, jossa me niitä tarvitaan... Olga auttoi meitä käytännön asioissa, matkakorttien ja liittymien hommaamisessa, opasti bussien ja metron käytössä, ja tutustutti kaupunkiin. Enkä sanoisi että varsinaisesti eksyttiin, mutta ensimmäisellä kotimatkalla kyllä missattiin meidän pysäkki ja 20 minuutin bussimatka venyi tunniksi kun kiepattiin päätepysäkin kautta.

Torstaina päästiin ensimmäiselle vierailulle yhteen suljetuista laitoksista. Mutta koska se on jo kokonaan oma lukunsa, ja kirjotettiin siitä tekstit WWB:n sivuille niin jaan linkin siihen kun se julkaistaan. Tai kirjoitan siitä tänne toisella istumalla.

Naistenpäivää juhlittiin toimistolla tiistaina, koska keskiviikko oli vapaapäivä. Toimiston kolme miestyöntekijää oli kattaneet pöydän ja antoi kaikille naistyöntekijöille, myös mulle ja Ruthille lahjaksi nahkaiset minlompakot.

Petrikov. Vierailun tarkoituksena oli onnitella tyttöjä naistenpäivän kunniaksi. Ns. juhlatilaisuuden jälkeen tarjottiin tytöille teetä ja herkkuja.

Petrikov. Kielimuurista huolimatta ihastuttiin jo tyttöjen kanssa toisiimme. Toivotaan että nähdään kesällä leirillä, ja myös, että kielitaidot olisi siihen mennessä molemmin puolin kehittyneet.

Osa tiimistä Petrikovissa.

Lauantai-illan viini ja venäjän opiskelut.

Mihin se lähtee ja miksi?

Aloitetaan faktoista. Oon lähdössä seuraavaksi 12 kuukaudeksi Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin EVS-vapaaehtoiseksi. Ensin se oli vaan yksi ajatus, sitten se jäi pyörimään mieleen eikä lähtenyt enää pois, se kasvoi ja muuttui unelmaksi. Nyt se on muuttumassa mun todellisuudeksi.

Mä uskon siihen, että me voidaan vaikuttaa omilla valinnoillamme tulevaisuuteen. Itse oon miettinyt viimeiset kuukaudet juuri sitä, mitä seurauksia mun tekemillä valinnoilla on, ja mitkä on tarpeeksi painavia perusteluita valintojen tekemiseksi. Oon ollut onnekas, mulla on ollut hyviä mahdollisuuksia, positiivinen ongelma kun oon joutunut valitsemaan kahdesta hyvästä. Mutta mä en usko, että kaikki on aina omasta tahdosta kiinni, koska sitä me ei saada valita mitkä kortit meille alussa jaetaan. Ja ne kortit, ne ei mee tasan. Me ei voida valita kaikkea mitä meille tapahtuu, mutta me voidaan kyllä valita, miten me siihen reagoidaan. Urakeskeisyyden ja seikkailunhalun rinnalla lähtemisen taustalla toimii myös ajatus tästä. Mä oon saanut hyvät kortit, ja jos pystyn pelaamaan niille hetken jonkun huono-onnisemman pussiin, niin mun mielestä se on ihan jees.

Ja tietysti tää virallinen puoli. Kansainväliset työmarkkinat, matkailu ja monikulttuuriset ympäristöt on vetäneet mua puoleensa varmaan, no kliseisesti sanottuna, siitä asti kun oon ymmärtänyt sellaisia mahdollisuuksia olevan olemassa.Voin kertoa kuluttaneeni useamman tunnin tutustuen erilaisiin koulutusohjelmiin, kansainvälisiin työpaikkoihin sekä vapaaehtoistyöprojekteihin ennen kuin olen päässyt tähän pisteeseen. Surffatessani näillä sivuistoilla oon törmännyt toistuvasti kahteen ongelmaan, joko mulla ei vielä ole riittävää työkokemusta hakea koulutustani vastaaviin työtehtäviin tai mulla ei ole riittävästi rahaa maksaa useaa tuhatta euroa, jollekin järjestölle, jotta pääsisin tekemään heillä töitä ilman korvausta. EVS:n kanssa näin ei ole.

Eurooppalainen vapaaehtoispalvelu (European Voluntary Service EVS) on osa Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman Youth in Action -ohjelmaa. Ohjelma on suunnattu alle 30-vuotiaille nuorille, ja toteutuakseen tarvitaan kolme osapuolta; vapaaehtoinen nuori, sekä vapaaehtoiset projektit nuoren lähettäjäksi ja isännöijäksi. Omalla kohdallani mukana lähettävänä tahona toimii Allianssin nuorisovaihto ja isäntänä Valko-Venäjällä toimiva Charitable Public Association World Without Borders. Nämä järjestöt ovat yhteistyössä hakeneet projektillemme rahoituksen, jolla käytönnössä katsoen katetaan kaikki kulut mukaan lukien mun matkat, viisumikulut, asuminen, vakuutus ja ruokailut.

Mä pidän tätä hyvänä diilinä! Vaikka en saa työstäni enempää palkkaa kuin 1,83 euroa päivässä, saan paljon muuta. En voisi kuvitella parempaa mahdollisuutta päästä tutustumaan elämään Valko-Venäjällä, oppia kieltä ja kulttuuria, kerryttää työkokemusta ja omaa osaamistani, sekä kaiken urakeskeisyyden lisäksi saan suuren mahdollisuuden haastaa itseäni, kasvaa, kehittyä ja onnistua. Vaikka hyppy tuntemattomaan tuntuu pelottavalta ja on valinta vaatinut paljon pohdintaa, on lopulta jännitys ja ajatus myös lukuisista vielä tuntemattomista mahdollisuuksista huumavaa. Jännityksen ja mahdollisuuksien lisäksi, kyseessä on mun mielestä kuitenkin myös järkevä ja turvallinen diili. Vaikka en tiedä kaikkea mitä mua edessä odottaa, tiedän, että teen yhteistyötä EU:n hyväksymien järjestöjen kanssa ja vapaaehtoisuudesta sekä eri osapuolten vastuista ja velvollisuuksista on olemassa viralliset sopimukset. Tähän asti yhteistyö ja yhteydenpito järjestöjen välillä on toiminut hyvin, ja oon aina saanut vastaukset mielenpäällä oleviin kysymyksiini.

WWB -järjestön toiminnasta aion kertoa enemmän vasta myöhemmin. Lyhyesti voin kuitenkin tiivistää että järjestön kohderyhmänä ovat lain kanssa kofliktissa olevat nuoret sekä kehitysvammaiset lapset ja nuoret. Vaikka yhteisen kielen puuttuminen vähän mietityttää oon erittäin innoissani siitä, että pääsen tekemään nuorisotyötä käytännön tasolla sekä toimimaan järjestöpuolella. Vaikka työtä tehdäänkin aina omalla persoonalla statuksesta riippumatta, on lähtökohta toimia ulkomaalaisena vapaaehtoisena eri kuin olla kaupungin viranomainen. Vaikka oon todella nauttinut mun aiemmista työtehtävistäni, ja vaikein päätös lähteä liittyikin siihen, että mun oli irtisanouduttava omasta virastani, aion nyt myös nauttia siitä, että saan jättää viranomaisviitan harteiltani ja olla ihan vaan itseni. Tai heidän silmissään nyt aluksi varmaan se hölmö suomalainen, joka ei ymmärrä mitään mitä tapahtuu...