lauantai 20. tammikuuta 2018

Ei toista samanlaista

Ei tätä vaan voi arjeksi kutsua, eikä yksikään päivä oo koskaan samanlainen. Viikko on vaatinut heittäytymiskykyä, ja viime tipassa muuttuvia suunnitelmia on pitänyt jälleen kerran vain sietää. Mutta joskus vaan munkin pinna pettää, ja keskiviikkona otin pikkukilarit, ihan aiheesta. Senkin seurauksena, aikamoisiin tilanteisiin on taas päästy! Ja lopputuloksesta voi olla ylpeä.

Maanantaina sain odotetun vieraan kun Jari saapui vihdoin Minskiin. Vaikka samaa sukua ollaankin niin se taitaa sietää viime tippojen tilanteita vähän paremmin kuin minä. Viikkoa aiemmin se vasta varasi lennot ja hotellinkin varmaan vain päivä ennen saapumistaan.  

Tiistai tarjosi elämyksiä ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Minsk näytti kauniilta auringon paisteisessa pakkassäässä ja me päästiin käymään paikoissa, joita en olisi osannut kuvitella. Jari on valokuvaaja, ja mun ystävä Arnold oli auttanut etsimään sopivia henkilöitä Jarin uutta näyttelyä varten. Ja niin meillä oli kolme toinen toistaan mielenkiintoisempia tapaamisia ja haastatteluita. Päivä eteni minimuseolta, Grand cafen kellarissa sijaitsevalle musiikkistudiolle, rikkaiden asuinalueelta tavallisiin lähiöihin ja lopulta paikallisen perheen kotiin omakotitaloalueelle. Ja päivän päätteksi päästiin ottamaan kuviakin!

 





Keskiviikko alkoi tavallisena toimistopäivänä, kunnes ohimennen Yuliya mainitsi mulle; "se sun huominen esitelmä"... Ja mulla ei ollut mitään käsitystä mistä se puhui, kunnes vähittellen selvisi että mun odotetaan seuraavana päivänä puhumaan suomalaisesta lastensuojelujärjestelmästä Valko-Venäjän sosiaalilaitosten johtajille. Huomenna!! Ja koska Yuliya ei ollut edes meidän tiimistä se joka tilaisuutta järjesti, niin jos tämä ei olisi vahingossa tullut nyt puheeksi, niin milloin mun oli tarkoitus saada tieto tästä? Pinna paloi... Ja siinä kohtaan otin ne kilarit. 

Ajatus esitelmästä oli ollut kyllä joulukuussa tiedossa, ja mä olin moneen kertaan tiedustellut ehditäänkö me järjestämään kyseinen tilaisuus ennen mun lähtöä, mutta koska mun oli annettu ymmärtää että ei ehditä, en myöskään ollut tehnyt mitään sen valmisteluksi. Mä oon niin monin tavoin tyytyväinen meidän järjestön toimntaan ja meidän yhteistyöhön, mutta tiedonkulku on välillä erittäin heikossa jamassa... Kyllä mä käytännössä aina kaiken teen mitä multa pyydetään, ja lähden reissuun vaikka päivän varotusajalla, mutta tässä kohtaa tämä tilaisuus oli ollut tiedossa jo ainakin kaksi viikkoa eikä kukaan vaan ollut informoinut mua, saati sitten kysynyt sopiiko se mulle. Sanoin eka ei, olin loukkkantunut koska tää oli mahdollisuus mitä olin odottanut mutta en vain pystyisi yhdessä päivässä valmistautumaan siihen. Mutta sitten iski se kunnianhimo, sisu ja periksiantamattomuus, näin ainutlaatuisen mahdollisuuden enkä halunnut luovuttaa. 

Paljon työtä, ja muutamat kyyneleetkin se otti, mutta torstai aamuna mun esitelmä oli valmis. Koska sen tekemisessä oli ollut niin iso työ, en ollut juuri ehtinyt edes jännittää itse esiintymistä. Tai ehkä mä alan jo vähitellen sietämään sitä esiintymisjännitystäkin paremmin. Mä olin tyytyväinen siihen kokonaisuuteen, jonka olin saanut kasaan ja noin tunnin mittaiseen esitykseeni, jota yleisö tuntui mielenkiinnolla seuraavan. Mä käsittelin mun esityksessä systeemin perusperiaatteita ja palveluiden järjestämistä, mutta myös median luomaa vääristynyttä lastensuojelukuvaa. Korostin avohuollon lastensuojelun merkitystä, yhteistyötä perheen ja viranomaisten kesken ja lapsen osallisuutta. Sitä, että lastensuojelu tarjoaa palveluita, apua ja tukea perheelle ja vasta viimeinen keino on lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle, ja senkin aikana työskentelyn tavoitteena on, että lapsen olisi mahdollista palata kotiin. Mä olin keksinyt myös kuvitteellisia tilanteita ja asiakastapauksia, joiden avulla pyrin havainnolistamaan sitä miten, systeemi toimii ja mitä se työ käytännössä tarkoittaa. Mutta tietysti, tunti oli lyhyt aika ison teeman tiivistämiseksi.





Tilaisuuden jälkeen jouduinkin haastavaan keskustelutilanteeseen, tai toisin sanoen vastaanottamaan jyrkkiä asenteita ja juuri niitä median esittämiä ajatuksia lastensuojelusta. Vastapuolella oli paljon asiaa venäjäksi, ja mä jouduin odottamaan että se ensin käännettiin mulle ja sen jälkeen koitin vastata, mutta hän ei ehtinyt kuunnella tai ei antanut tulkille suunvuoroa kääntää mun vastauksia, kun jatkoi jo seuraavaan aiheeseen. Ei se kovin vastavuoroista ollut, mutta ainakin hän sai mielipiteensä ja asenteensa kuuluviin, niin että se kuului myös viereisiin pöytiin...Kyseinen laitosjohtaja on tällä hetkellä ehdolla kunnalisvaaleissa, ja lopulta viereisen pöydän herrasmies katkaisi tilanteen kehoittamalla tätä henkilöä hakeutumaan mielummin Suomen eduskuntaan kun siellä tuntuu olevan niin paljon työtä mitä hänen pitäisi korjata. Keskustelu päättyi ruokasalin nauruun. Enkä mä osannut enää tulkita oliko se sarkasmia vai ei kun hän lopuksi kiitti mua keskusteluseurasta... No, mä toivoin, että olisin voinut puhua sen kanssa samalla kielellä rauhallisesti, oikeesti keskustella, jakaa ajatuksia ja avata niiden takana olevia merkityksiä. Mutta tästä jälkipuinnista huolimatta, se oli mulle henkilökohtaisesti tärkeä tilaisuus, ja iso onnistumisen tunne huumasi kun selviydyin siitä, mitä olin hetken pitänyt mahdottomana! Ja oli siellä niitäkin, jotka suhtautuivat mun kertomaan avoimella uteliasuudella, jäivät keskustelmaan ja kysymään lisätietoja asiakasmääristä ja työn järjestämisestä.


Iltapäivällä me leivottiin kavereiden kanssa muffinsseja ja illalla olin taas suomalaisen järjestelmän äärellä. Kari Louhivuori oli tullut puhumaan suomalaisesta koulujärjestelmästä, ja 1300(!) ihmistä oli saapunut kuuntelemaan! Kari on arvostettu opettaja ja hän toimi pitkään Espoon Kirkkojärven koulun rehtorina. Sen saman koulun, jossa myös mä tein töitä lastensuojelun sosiaaliohjaajana, ryhmämuotoisessa yksilöopetuksessa olevien oppilaiden koulunkäyntiin motivoinnissa. En ollut koskaan tavannut Karia aiemmin, mutta olin kuullut niin paljon hyvää, ja odotin tilaisuutta innolla!

Yleisö seurasi mukana ja keskeytti monesti Karin puheen aplodeilla. Kari kertoi muutoksesta, jota viimeisen sadan vuoden ja erityisesti 70-luvun jälkeen suomalaisessa koulujärjestelmässä on tapahtunut. Erilaisista tavoista oppia, oppia elämän kannalta tärkeitä taitoja, oppimisen itsearviointia. Siitä kuinka arjen muut asiat ja hyvinvoinnin tukeminen edistävät oppimista. Opettajien yliopistokoulutuksesta, ammattiryhmän arvostuksesta, luottamuksesta. Siitä, että vertailu ei kannata; opettajan ei tarvite verrata oppilaiden tuloksia naapurikoulun oppilaisiin. Opettajan tehtävä on testata onko hänen oppilaat oppineet opetetun asia, jos ei, silloin asia opetetaan uudestaan, ja jos ovat, niin silloin voidaan siirtyä eteenpäin. Eikä oppilaan tarvitse verrata tuloksiaan toisiin, vaan keskittyä seuraamaan oman oppimisensa etenemistä. Ja monta, monta muuta tärkeää ja hyvää pointtia.  



Ja vähän taas viime tipassa, seuraavana aamuna klo 8, sain kuulla että minulla on mahdollisuus viettää vielä Karin kanssa aikaa ja lähteä mukaan kävelylle 9.30. Järjestin aamun vapaaksi ja lähdin Karin, Sergein ja Katyan mukaan kaupunkiin. Ammattitaitonsa ja osaamisensa lisäksi Kari vaikutti juuri niin hyvältä ja rennolta tyypiltä kuin olin kuullutkin! Arkinen aamukävelykin tarjosi yllätyksiä kun törmäsimme sattumalta Suomen ulkoministeriön edustajaan ja Ruotsin suurlähettilääseen, pysähdyimme vaihtamaan kuluumisia, ja lisäksi osuimme oikeaan aikaan voitonaukiolle seuraamaan sotilasharjoitusta.

 


Iltapäivällä oli taas jotain muuta, uutta ja vähän jännittävääkin tiedossa kun toimittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin tekemään juttua mun ja Ruthin vapaaehtoistyöstä sekä erilaisista ruokakulttuureista. Tarkoitus oli kokata ja valmistaa ruokaa yhdessä. Koska mun aika ei riittänyt, turvauduin varasuunnitelmaan ja lämmitin uunissa Jarin tuomat valmiskarjalanpiirakat. Myönsin kyllä vilpin, mutta toimittaja meinasi, että sanotaan vaan niiden olevan sun tekemiä... Meidän pieni keittiö oli täynnä tohinaa kun viisi ihmistä sekä toimittajan poika hääräsi kaikki samaan aikaan. Toimittaja ja Yuliya opettivat meille miten tehdään shubaa, eli silliä turkin alla, ja Ruth puolestaan teki jälkiruuaksi irlantilaista voi-leipä-vanukasta. Lisäksi syötiin suomalaista salmiakkia ja suklaata, juotiin äidin tuomaa muumi-teetä ja muisteltiin kuluneen vuoden tapahtumia, joista riitti kerrottavaa...


1 kommentti:

  1. Kiva teksti! Tohinaa riittää ja hyvä et sääkin suosi Jarin reissua!!

    VastaaPoista